Istanbulista – Ankaraan

Bosporin uimarit

Kuusi- ja seitsemänkymmentä luvun hipit ovat palanneet Sultanahmetin alueelle, ja se näkyy. Ränsistyneistä hostelleista on remontoitu ylellisiä hotelleita, ravintoloissa istutaan pikkutakit päällä ja olut on Suomen hinnoissa. Reppumatkaajat ovat siirtymässä Peran puolelle Beyogluun jossa hinnat ovat maltillisemmat ja yöelämä vilkkaampaa. Sultanahmet on kuitenkin mukava pikkukylä keskellä 15 miljoonan ihmisen kuhisevaa metropolia – ja näkymät kattoterasseilta ovat huikeita. Löysimme sopuhintaisen majapaikan kellarista, jonka ikkunasta saattoi ihastella terassilla istuvien ihmisten jalkoja. Istanbulissa turistilta vedätetään rahaa surutta, mutta aamukävelyllä voi päätyä Bosporin rankakiville syömään nuotiolla grillattua kalaa pelottomien uimareiden kanssa.

Hyvät neuvot ovat aina kalliita ja niitä saimme roppakaupalla, kun vierailimme Turkin vanhimmalla moottoripyöräkerholla. Zeki, kerhon puuhamies, on innostunut matkailusta jo kuusikymmentä luvulla ostaessaan farkkuja Sultanahmetin hipeiltä edelleen myytäviksi. Istanbul bisiklet motosiklet ihtisas klübü on perustettu vuonna 1968 ja sen jäsenet tehneet matkoja Keski-Aasiaa ja Intiaa myöten. Nyt kerho on hermokeskus, jossa itään ja länteen matkaavat motoristit kohtaavat ja jonka kontaktiverkosto kattaa koko maailman.

Anatolian raitilla

Istanbulista olisi järkevintä ottaa lautta Aasian puolelle Yalovaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta ajaa Aasiaan. Sillalla ei ollut ruuhkaa, mutta maksukopilla Aasian puolella odotti yllätys – puomi aukesi vain tieyhtiön kortilla, joka olisi pitänyt ostaa aiemmin. Onneksi puomille ”Är-ykkösellä” ajanut nuorimies osoitti motoristihenkeä lainaamalla omaa korttiaan.   Poistuimme moottoritieltä Sakariyan jälkeen ja oikaisimme vuorten yli kohti Ankaraa. Pienessä Nallihanin kaupungissa, Anatolian ylängön reunalla Istanbulin kuhina tuntui kaukaiselta. Palokunta viritteli turkinlippuja itsenäisyyspäivän kunniaksi ja kaksi poliisipartiota vahti, ettei kukaan aja pääkatua väärään suuntaan. Muita autoja ei juuri näkynyt. Miehet teesaluunassa innostuivat, kun kuulivat, että olemme Suomesta ja soittivat Jyväskylässä opiskelleen Erkanin paikalle tarinoimaan.

Kaksikymmen luvun alussa, kun Mustafa Kemal siirsi pääkaupunkin Ankaraan, kaupungissa oli 20 000 asukasta. Nyt väkeä on yli viisi miljoonaa, joten muslimien Kurban Bayram -juhla oli tyhjentänyt kaupungin kuin juhannus Helsingin. Joukkoliikenne oli juhlan kunniaksi ilmaista, eikä nähtävyyksille ollut ruuhkaa. Ankran nähtävyyksistä omaa luokkaansa on Anitkabir, tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin mausoleumi. Hautamuistomerkissä on nykyaikaan kuulumatonta muinaisen Egyptin mahtavuutta, automuseo ja matkamuistomyymälä – ja se on pakollinen kohde kaikille valtiovieraille. Atatürk on turkkilaisille jotain paljon suurempaa, kuin Mannerheim, Kekkonen ja Rautavaara yhteensä suomalaisille. Hänen kuvansa on tietysti jokaisessa virastossa ja yrityksessä, mutta myös lipuissa talojen parvekkeilla, autojen ikkunoissa ja teinityttöjen t-paidoissa.

Atatürkin mausoleumi