Moottoripyörämiehiä ja maharadžan Cadillac
Nyt ollaan tropiikissa!
Matkalla Udaipurista merenrannalle päätimme tehdä mutkan Vadodaraan tapaamaan Kumaria, joka suunnitteli ajavansa Royal Enfieldillä Lontooseen. Meillä oli yhteinen ongelma, kiinalainen Isoveli, joka haluaa valvoa ulkomaalaisten liikkumista alueellaan. Meidän pitäisi hankkia opas ja luvat, jotka ovat niin kalliita, että kuluja jakaisi mielellään isomman porukan kesken.
Tie Udaipurista Ahmedabadiin oli leveää nelikaistaista baanaa, jossa hermo lepäsi, vaikka pari traktoria köröttelikin väärän suuntaan ja pyhät sonnit tappelivat kaistojen välissä. Ahmedabadin pohjoispuolella ylitimme Kravun kääntöpiirin ja tropiikin auringonpaahteessa saavuimme kaupunkiin, joka oli suurin ja ruuhkaisin tähänastisista Intiassa.
Ahmedabadissa täytyi taas ihmetellä, miten jouhevasti risteysliikenne soljuu ilman minkäänlaisia sääntöjä. Kaikki vain tunkevat sekaan, ja pääsevät jonkinlaisella röyhkeyden ja kohteliaisuuden yhdistelmällä aikanaan ulos. Puolen tunnin hikoilun jälkeen navigaattori käski kääntyä vasemmalle, josta alkoi tyhjä tie kohti Vadodaraa. Vähän matkan päästä maksukopilla syy autiuteen selvisi, moottoripyörillä oli ajo kielletty. Virkailijat eivät vaikuttaneet ihan varmoilta, koskiko sääntö myös isoja mustia moottoripyöriä, joten unohdin englanninkielen taitoni ja livahdin moottoritielle. Päättelimme, ettei rikkomus ollut vakava, kun ohi ajanut poliisi nyrjäytti leukansa sijoiltaan, muttei pysäyttänyt.
Tien päällä Kumarin kanssa.
Kumar osoittautui mainioksi tyypiksi. Istuimme iltaa ja puhuimme moottoripyöristä ja matkailusta. Hänen suunnitelmansa oli ajaa Intiasta Nepaliin ja sieltä Kiinan kautta Keski-Aasiaan ja Venäjälle. Kiinalainen matkanjärjestäjä oli tarjonnut 18 päivän pakettia, johon kuului kiertoajelu Tiibetissä. Kiinnostavaa – mutta kalliimpaa, kuin koko matka Lontooseen.
Seuraavana aamuna söimme aamiaista golfkerholla maharadžan palatsin puistossa. Kumarilla oli ajatus saada sponsoreita reissulleen ja lehden kustantajana hän tiesi mistä aloittaa. Iltapäivällä annoimme haastatteluja pariinkin sanomalehteen.
Triupheja, AJS, Nortoneita… Komea kokoelma!
Illalla Kumar kertoi vanhoihin moottoripyöriin hurahtaneesta kaveristaan, ja vakuutti, että hänen luonaan kannattaisi käydä kylässä. Aikaisin aamulla päräytimme koneet käyntiin ja ajoimme Kumarin ja hänen hovimekaanikkonsa, kanssa metsien läpi pieniä mutkaisia teitä Dahodiin.
Reissu ei todellakaan ollut turha! Hafeez oli entisöinyt ensimmäisen moottoripyöränsä 12 vuotta sitten ja kuten taudinkuvaan kuuluu, ei paluuta ollut. Nyt tallissa oli nelisenkymmentä pyörää, enimmäkseen 50 ja 60 -lukujen brittejä: Nortoneita, Triumpheja, pari BSA:ta, AJS, Matchless, Sunbeam… Muutama Yamaha, Jawa ja Indian täydensivät kokoelmaa, jonka kaikki pyörät olivat uutena Intiaan tuotuja. Tällä hetkellä työn alla oli Vadodaran maharadžan entinen Cadillac vuodelta 1942.
Maharadzan Cadillac vuodelta1942.
Juttua riitti, kun kököttelimme illalla suuren kaupunkikartanon kattoterassin perimmäisessä nurkassa, lämmityskattilan hiilloksella hehkussa ja tähtitaivaan alla. Hafeez piti vähän hölmönä kaverinsa ajatusta lähteä pitkälle matkalle pyörällä, johon osia saa Intian ulkopuolelta vain British Museumista. Hän yritti taivutella tätä ostamaan japanilaisen moottoripyörän, mutta Kumar aikoi pysyä Enfieldin leirissä. Aamupäivällä lähdimme takaisin Vadodaraa kohti, kävimme katsastamassa Champanerin moskeijan ja söimme kaikkien aikojen tulisimman kala-aterian tienvarsikuppilassa.
Koukeroista kielenkäyttöä gujaratilisessa sanomalehdessä.
Vadodarasta oli vielä päivän hikinen ajo Diun saarelle. Tie kulki laajan kosteikkoalueen läpi. Näimme suuria kurkiparvia ja suolan tuotantolaitoksia. Näytti, että saavumme Diulle hyvissä ajoin, mutta loppusuoran häämöttäessä tie muuttui kelvottomaksi. Asvaltissa oli norsun pään kokoisia reikiä ja neljänkymmenen kilometrin rymyäminen vei toista tuntia. Aurinko alkoi painua mailleen, kun saavuimme saarelle. Kumarin suosittelema majatalo oli lyönyt lapun luukulle, mutta löysimme kuitenkin kelvollisen hotellin ja päätimme jättää rantapaikan etsimisen seuraavaan päivään. Hotellin vessan ovessa oli venäläistä tekstiä ja Abloy -lukko. Ovi oli luultavasti kotoisin Suomessa rakennetusta aluksesta, sillä 170 kilometrin päässä on valtava laivojen romuttamo. Finnjet oli yksi sadoista laivoista, jotka on nousuveden aikaan ajettu Alangin rannalle pilkottaviksi.
Diulla meren herkut ovat tuoreita, olut verovapaata ja Minna pääsi viimein uimaan. Täältä ei ole kiire minnekään!
Avaa galleria klikkaamalla.
…”koskiko sääntö myös isoja mustia moottoripyöriä”! Apua:-)! Turha teitä lienee varoitella…
“kiitos oikein paljon kortista” “mutta niienhän pitäs tulla käymään meillä” tuollaiset terveiset muksuilta. Voitte ehkä itsekin veikata kumpi on kummaltakin. Pitäkäähän hauskaa, onkohan Shangri-La jo löytynyt kun ette ole hetkiseen päivityksiä laitelleet.
pikkujuttu 3.3.2013. oltiin amsterdamissa päiväkahvilla erään pakistanilaisen kanssa. ja tuli puheeksi teidän reissu. piti oikeen läppärillä katsella teidän blogia. tämä pakistanilainen kaveri totesi ykskantaan ” reisi män”. hyvää ja turvallista matkan jatkoa teille sinne jonnekin. t. petri&hannele
Pidettiin kolme viikkoa lomaa, nyt ollaan tien päällä taas.