Riisin istuttaja
Uusi vuosi 2070 alkoi Kathmandussa tutuissa merkeissä, sähkökatkot ja pölyävät kadut olivat edelleen kaupunkilaisten riesana. Iltaisin keskustan Durbar -aukiolla käytiin kauppaa kynttilöiden ja kännyköiden valossa.
Saimme Kiinan viisumit asiallisessa järjestyksessä, mutta intialainen byrokratia oli yhtä turhauttavaa, kuin edelliselläkin kerralla. Toisella visiitillä paperit saatiin lähetystöä miellyttävälle tolalle ja kolmen päivän transit -viisumit viikonlopun yli odotettuamme. Olimme valmiit lähtemään Pokharaan.
Kun Kathmandun ruuhkat oli selätetty Naubisen länsipuolella, Prithvin valtatie kulki joen mutkia seuraillen. Leveän kanjonin pohjalla kalastajat uittivat verkkojaan, vehnää oli leikattu lyhteille, härkäpari veti kyntöauraa ja nainen istutti riisiä. Alaspäin kuljettaessa virta voimistui ja leveni. Puolivälissä Pokharaan bongasimme kumiveneitä koskenlaskussa.
Naiset kantavat rakennuskiviä Bandipurissa
Prithvi oli leveää ja nopeaa, joten pieni ketunlenkki hitaalle ja kapealle tielle oli paikallaan. Sellainen vei meidät kymmenen neulansilmämutkan taakse Bandipuriin. Vuoristokylä oli tärkeä etappipaikka Intian ja Tiibetin välisellä kauppareitillä ennen kuin pyörä oli keksitty. Bandipur jäi paitsioon, kun Kathmandun ja Pokharan välinen valtatie valmistui 70 -luvun puolivälissä laaksoon – 700 metriä alemmas. Autolla ajettavan yhteyden kylä sai vasta vuonna 1998 ja sen pääkadulla on edelleen portaita.
Pokharassa tutkimme kalenteria ja tulimme siihen tulokseen, että useamman päivän vaellukseen ei ollut aikaa. Koska Annapurnan kansallispuistoon olisi tarvinnut hankkia kalliit luvat, päätimme patikoida seuraavan päivän Pokharan lähituntureilla ja palata illaksi saunomaan – löysimme nimittäin kaupungilta ihan oikean saunan.
Aamulla otimme taksin, mutta kuljettaja ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tinkaamaamme hintaan ja pudotti meidät kyydistä kolme kilometriä ennen sovittua paikkaa. Komeita olivat maisemat maantienlaitaa taivaltaessakin. Kathmandusta ostettu karttakaan ei ollut ihan ajan tasalla, mutta ihan hyvän seikkailun saimme aikaiseksi.
Jyrkkä polku alkoi joenrannasta
Kapusimme polkua, joka olisi saanut vuoristovuohenkin huohottamaan. Puolen tunnin tarpomisen jälkeen vastaan tuli mummo isoa vasua otsan yli kulkevalla liinalla selässään kantaen. Oikopolun päästä löysimme jeeppitien ylös Astamiin. Kävelimme ylös ekokylään, jossa söimme lounasta. Annapurnan lumihuiput piileksivät paksun pilviverhon takana ja ukkonen jyrisi harjanteen toisella puolen. Ukkonen ei onneksi noussut päälle ja valkoiset vuoretkin kävivät kurkkaamassa pilvien lomasta, joten ruokalevon jälkeen lähdimme hyvillä mielin takaisin. Alhaalla Pokharaan menevä linja-auto sattui sopivasti kohdalle, mutta perillä pettymys oli melkoinen – sauna ei ollut sähkökatkon takia lämmennyt.
Steven ja Lars viimeistelevät uusia sivulaukkuja
Seuraavana aamuna pakkasimme pyörän ja lähdimme Intiaa kohti. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Bullet Basecamp parin korttelin päässä. Motoristibaarin pihalla pari maankiertäjää viimeisteli peltisiä sivulaukkuja ja rivi lentokoneella saapuneita harrikkamiehiä istui varjossa katselemassa. Saksalaisen Stevenin laukut olivat tuhoutuneet kolarissa ja hän oli teettänyt peltisepällä uudet. Ensimmäinen kahden millin pellistä hitsattu prototyyppi painoi 18 kiloa, toinen monta kiloa vähemmän. Työn jälki oli kuitenkin niin hyvä, että ruotsalainen Lars päätti hylätä omat jerrykannuista väsätyt laukkunsa ja teettää itselleen samanlaiset.
Bulletien perusleirissä olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta päivä oli jo puolessa ja Siddharta Highway kutsui.
Onkos Vimmukka tuolla viisuminjonossa, tuo sinipuseroinen?
Rento tapa kuivata pyykkiä siellä!