Siddharta Highway
Buddhan baanalla
Lähdimme Pokharasta etelään Siddharta Gautaman mukaan nimettyä valtatietä. Buddhan syntymäpaikkaan Lumbiniin johtavalla tiellä riitti mutkia ja mäkiä. Alkumatka mentiin viidakossa, ensin vuorilla, sitten kanjonin rinteessä. Tienvarressa oli pikkukyliä, alhaalla avautui joki ja viljelysmaat. Syrjäkylien asukkaat olivat levittäneet vasta leikatut vehnälyhteensä matoksi tielle ja odottelivat, kun yli ajavat autot puivat viljan.
Etelään mentäessä maisema kävi kuivemmaksi – metsät odottivat monsuunia. Me emme sadetta kaivanneet, ja pomppasimme pyörän selkään, kun ukkonen alkoi jyristä kesken evästauon. Ehdimme Butwaliin ja saimme kamppeet hotelliin, ennen kuin rankkasade alkoi.
Suokrokotiili laiskottelee sillan alla
Sateen raikastama aamu muuttui helteiseksi päiväksi, kun ajoimme Mahendran valtatietä länteen. Kuvittelin, että koko matka Intian rajalle on samanlaista yhteen kasvaneiden kylien ketjua, mutta mitä vielä. Kauaa ei tarvinnut matkaa tehdä, kun tasankoa reunustavat vuoret kaartuivat etelään ja tieinsinööri oli joutunut käyttämään viivoittimen lisäksi muitakin piirustusvälineitä. Kylissä aika näytti pysähtyneen ja tiellä henkilöautot kävivät harvinaisiksi. Vuorten jälkeen tasanko jatkui metsäisenä ja kyliä oli harvakseltaan.
Kansallispuiston kaunein
Bardian puistoon
Patosillalla oli väkeä kurkkimassa alas, ja Minna huomasi syyn: puolenkymmentä krokotiilia lötkötti rannalla! Padon alla ui isoja kaloja ja vähän matkan päässä kilpikonnat paistattivat päivää matalassa vedessä. Olimme tulleet Bardian kansallispuistoon. Puiston portilla oli melkoiset markkinat, majoituksen tarjoajia riitti. Ajoimme navigaattorin opastamina kohti Thakurdwaran kylää, jossa piti olla majoitusta. Kylä löytyi kuivuneen joen ja huonojen teiden takaa. Yöpyminen bambusta, elefanttiruohosta ja savesta rakennetussa majassa maksoi vajaat neljä euroa. Joimme virkistävät juomat ja lähdimme läheiselle joelle uimaan. Siellä ei kuulema ollut krokotiileja.
Hipit matkalla Nepaliin
Kylän jokaisella perheellä näytti olevan oma majatalo tai mökkikylä. Tänne tullaan katsomaan tiikereitä ja sarvikuonoja, mutta me päätimme vain levätä ja nauttia viidakon rauhasta. Isoja kissoja oli nähty tarpeeksi läheltä jo Intiassa.
Takaisin Intiaan
Seuraavan päivän etappi oli Mahendranagar aivan rajan pinnassa. Näimme isoja termiittipesiä ja pieniä metsäpaloja. Bensa-asemat myivät ei-oota. Vaikka Delhiin on paljon lyhyempi matka kuin Kathmanduun, kaikki tavara tulee kuulema Itä-Nepalista. Syykin selvisi seuraavana aamuna, kun ylitimme rajan – silta oli liian kapea kuorma-autoille.
Odotimme rajan ylitystä Mahendranagarissa seuraavaan aamuun, sillä matkaa Pakistanin rajalle oli seitsemänsataa kilometriä ja aikaa 72 tuntia. Käytännössä vain reilu kaksi vuorokautta, koska rajat eivät ole auki ympärivuorokautisesti.
Gurut tankkaamassa
Nepalin tulli- ja raja-asemat olivat niin pienet ja huonosti opastetut, että ajoimme niistä ohi. Asvaltti loppui, kyltti kiitti vierailusta ja toivotti tervetulleeksi uudestaan Nepaliin. U-käännös ja tovin etsinnän jälkeen leimat passeihin ja carnet´n löytyivät. Intian viranomaiset odottivat kilometrin päällystämättömän taipaleen takana ja olivat yllättävän tehokkaita.
Posotimme Pohjois-Intian läpi Pakistaniin ilman turistipysähdyksiä. Näkemättä jäivät Brittien kesäpääkaupunki Shimla, Beatlesien Rishikesh, Dalai Laman Dharmasala ja Le Corbusierin Chandigarh. Niiden sijaan näimme pölyä, kuoppia, vehnän leikkuuta ja puintia sekä Gangesin – jossa Minna uitti varpaitaan paremman karman toivossa. Huikein näky oli kuorma-auton lavalla sapelit tanassa ja parrat hulmuten pitkin moottoritietä kiitävä sikhijoukkio.
…ja Pakistaniin
Viisumia jäi 22 tuntia käyttämättä. Rajalla ei ollut ruuhkaa tälläkään kertaa, mutta Intian tullissa aikaa meni lähes tunti. Sitten ajoimme äkseerauskentän läpi portille, jossa jättikokoinen sotilas toivotti tervetulleeksi Pakistaniin. Kiitimme, vaikka ajatukset olivatkin hieman ristiriitaiset.
