Moottoripyörämiehiä ja maharadžan Cadillac

Nyt ollaan tropiikissa!

Matkalla Udaipurista merenrannalle päätimme tehdä mutkan Vadodaraan tapaamaan Kumaria, joka suunnitteli ajavansa Royal Enfieldillä Lontooseen. Meillä oli yhteinen ongelma, kiinalainen Isoveli, joka haluaa valvoa ulkomaalaisten liikkumista alueellaan. Meidän pitäisi hankkia opas ja luvat, jotka ovat niin kalliita, että kuluja jakaisi mielellään isomman porukan kesken.

Tie Udaipurista Ahmedabadiin oli leveää nelikaistaista baanaa, jossa hermo lepäsi, vaikka pari traktoria köröttelikin väärän suuntaan ja pyhät sonnit tappelivat kaistojen välissä. Ahmedabadin pohjoispuolella ylitimme Kravun kääntöpiirin ja tropiikin auringonpaahteessa saavuimme kaupunkiin, joka oli suurin ja ruuhkaisin tähänastisista Intiassa.

Ahmedabadissa täytyi taas ihmetellä, miten jouhevasti risteysliikenne soljuu ilman minkäänlaisia sääntöjä. Kaikki vain tunkevat sekaan, ja pääsevät jonkinlaisella röyhkeyden ja kohteliaisuuden yhdistelmällä aikanaan ulos. Puolen tunnin hikoilun jälkeen navigaattori käski kääntyä vasemmalle, josta alkoi tyhjä tie kohti Vadodaraa. Vähän matkan päästä maksukopilla syy  autiuteen selvisi, moottoripyörillä oli ajo kielletty. Virkailijat eivät vaikuttaneet ihan varmoilta, koskiko sääntö myös isoja mustia moottoripyöriä, joten unohdin englanninkielen taitoni ja livahdin moottoritielle. Päättelimme, ettei rikkomus ollut vakava, kun ohi ajanut poliisi nyrjäytti leukansa sijoiltaan, muttei pysäyttänyt.

Tien päällä Kumarin kanssa.

Kumar osoittautui mainioksi tyypiksi. Istuimme iltaa ja puhuimme moottoripyöristä ja matkailusta. Hänen suunnitelmansa oli ajaa Intiasta Nepaliin ja sieltä Kiinan kautta Keski-Aasiaan ja Venäjälle. Kiinalainen matkanjärjestäjä oli tarjonnut 18 päivän pakettia, johon kuului kiertoajelu Tiibetissä. Kiinnostavaa – mutta kalliimpaa, kuin koko matka Lontooseen.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista golfkerholla maharadžan palatsin puistossa. Kumarilla oli ajatus saada sponsoreita reissulleen ja lehden kustantajana hän tiesi mistä aloittaa. Iltapäivällä annoimme haastatteluja pariinkin sanomalehteen.

Triupheja, AJS, Nortoneita… Komea kokoelma!

Illalla Kumar kertoi vanhoihin moottoripyöriin hurahtaneesta kaveristaan, ja vakuutti, että hänen luonaan kannattaisi käydä kylässä. Aikaisin aamulla päräytimme koneet käyntiin ja ajoimme Kumarin ja hänen hovimekaanikkonsa,  kanssa metsien läpi pieniä mutkaisia teitä Dahodiin.

Reissu ei todellakaan ollut turha! Hafeez oli entisöinyt ensimmäisen moottoripyöränsä 12 vuotta sitten ja kuten taudinkuvaan kuuluu, ei paluuta ollut. Nyt tallissa oli nelisenkymmentä pyörää, enimmäkseen 50 ja 60 -lukujen brittejä: Nortoneita, Triumpheja, pari BSA:ta, AJS, Matchless, Sunbeam… Muutama Yamaha, Jawa ja Indian täydensivät kokoelmaa, jonka kaikki pyörät olivat uutena Intiaan tuotuja. Tällä hetkellä työn alla oli Vadodaran maharadžan entinen Cadillac vuodelta 1942.

Maharadzan Cadillac vuodelta1942.

Juttua riitti, kun kököttelimme illalla suuren kaupunkikartanon kattoterassin perimmäisessä nurkassa, lämmityskattilan hiilloksella hehkussa ja tähtitaivaan alla. Hafeez piti vähän hölmönä kaverinsa ajatusta lähteä pitkälle matkalle pyörällä, johon osia saa Intian ulkopuolelta vain British Museumista. Hän yritti taivutella tätä ostamaan japanilaisen moottoripyörän, mutta Kumar aikoi pysyä Enfieldin leirissä. Aamupäivällä lähdimme takaisin Vadodaraa kohti, kävimme katsastamassa Champanerin moskeijan ja söimme kaikkien aikojen tulisimman kala-aterian tienvarsikuppilassa.

Koukeroista kielenkäyttöä gujaratilisessa sanomalehdessä.

Vadodarasta oli vielä päivän hikinen ajo Diun saarelle. Tie kulki laajan kosteikkoalueen läpi. Näimme suuria kurkiparvia ja suolan tuotantolaitoksia. Näytti, että saavumme Diulle hyvissä ajoin, mutta loppusuoran häämöttäessä tie muuttui kelvottomaksi. Asvaltissa oli norsun pään kokoisia reikiä ja neljänkymmenen kilometrin rymyäminen vei toista tuntia. Aurinko alkoi painua mailleen, kun saavuimme saarelle. Kumarin suosittelema majatalo oli lyönyt lapun luukulle, mutta löysimme kuitenkin kelvollisen hotellin ja päätimme jättää rantapaikan etsimisen seuraavaan päivään. Hotellin vessan ovessa oli venäläistä tekstiä ja Abloy -lukko. Ovi oli luultavasti kotoisin Suomessa rakennetusta aluksesta, sillä  170 kilometrin päässä on valtava laivojen romuttamo. Finnjet oli yksi sadoista laivoista, jotka on nousuveden aikaan ajettu  Alangin rannalle pilkottaviksi.

Diulla meren herkut ovat tuoreita, olut verovapaata ja Minna pääsi viimein uimaan. Täältä ei ole kiire minnekään!

Avaa galleria klikkaamalla.

Nyt ollaan tropiikissa!

Kumar aikoo ajaa Enfieldillä Englantiin.

Tien päällä Kumarin kanssa.

Moottoripyörät kiinnostavat intialaisia.

Hafeez on entisöinyt nelisenkymmentä moottoripyörää.

Kaikki pyörät ovat olleet uudesta asti Intian rekisterikilvissä.

Triupheja, AJS, Nortoneita… Komea kokoelma!

Maharadzan Cadillac vuodelta1942.

Flying Lady.

Intian liikenteessä kaksi kättä ei riitä.

Sininen Kaupunki

Turkin Kappadokian jälkeen suurin osa tapaamistamme matkaajista oli mitannut maanteitä omilla ajoneuvoillaan. Jodhpurissa saavuimme pitkästä aikaa reppukansan reviirille. Majatalon kattoterassilla olutta hörppivä ja statuspäivityksiä verkkoon näpyttelevä väki oli saapunut Intiaan lentokoneilla maailma eri kolkista.

Pari päivää kiertelimme kaupunkia brittiläis- punjabilaisen Kumarin, indonesialaisen Imelin ja kameroiden kanssa. Ryhmää täydennettiin tilanteen mukaan marokkolaisilla ja brassivahvistuksilla. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla nurkan takana saattoi metelöidä värikäs hääkulkue tai vastaan kaahata guru skootterilla peililasit silmillään. Valokuvaushulluus sai yliotteen ja kameran muistikortille tallentui yli viisisataa kuvaa – vaikka ne parhaat tilanteet tietysti vilahtivat salamannopeudella ohi, niin ihan kelpo vonkaleitakin jäi saaliiksi.

Sinisessä kaupungissa muidenkin värien käyttö on sallittu.

Kiipesimme Mehrangarin linnoitukselle, kaupungin yläpuolelle, katsomaan auringonlaskua. Pappiskastin sinistä tunnusväriä on alettu käyttää ihan yleisesti talojen maalaamiseen. Etäisyys häivytti armollisesti betonin harmauden, töryn ja roskat – ja kaupunki hohti kuin jättiläismäinen safiiri.

Jodhpurin valtava Mehrangarh -linnoitus ja palatsi sen sisällä ovat edelleen kuninkaallisen perheen yksityistä omaisuutta, mutta museoon pääsevät köyhemmätkin sandaalinkuluttajat tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Köysiradalla Auringonlaskuun.

Siirtomaa-aikaan britit hallitsivat kolmasosaa Intiasta paikallisten kuninkaiden, maharadžojen ja nawabien avulla. Ennen Intian itsenäistymistä ja jakoa vasallivaltioita oli yli kuusisataa ja joidenkin hallitsijoista tuli satumaisen rikkaita. He pitivät hoviaan pitkiä aikoja Euroopan loistohotelleissa ja hankkivat talleihinsa Rolls Royceja ja Cadillaceja. Intian itsenäistyttyä he menettivät hallitsijan valtuutensa, mutta säilyttivät etuoikeuksia vuoteen 1971. Linnojen ja palatsien ylläpitokulut ovat tietysti ruhtinaallisia ja useita Intian palatseja on muutettu luksushotelleiksi.

Seuraavan aamupäivän ihastelimme palatsia, sen aarteita, taidekokoelmaa ja näkymiä korkealta kaupungin yläpuolelta. Iltapäivällä haimme vauhtia katukeittiöstä ja palasimme linnanmuurille, josta lähdimme puolentoista tunnin retkelle louhikkoisten rotkojen yli. Hikoilla ei tällä kertaa tarvinnut, vaan matkaa tehtiin vaijereita pitkin liukumalla. Köysiratoja oli kaikkiaan kuusi, joista pisin kolmesataa metrinen. Vauhtia riitti ja kulissitkin olivat kuninkaalliset.

Intian Venetsia

Kerjäläistytöt Udaipurissa.

Vaarallisia tilanteita oli tarjolla taas seuraavana aamuna, kun palasimme tien päälle. Pari kasvomaalauksen saanutta norsua nosti tunnelmaa ja pöljät ohittelijat verenpainetta. Suunnistimme kohti Intian Venetsiaksikin mainittua Udaipuria. Suora tie halkoi viljelysmaita pari sataa kilometriä. Lämpötila huiteli kolmen kympin kieppeillä ja Minnakin riisui Gore -vuorin takistaan. Melko pian tie kääntyi metsäisille kukkuloille ja lämpötila laski kymmenisen astetta.

Illallista söimme majatalon kattoterassilla mykistyneinä. Uskomatonta, mutta Udaipurin ilta oli Jodhpuriakin komeampi. Valtava linnoitus kohosi suoraan järvestä, jonka keskellä kellui valkoinen marmoripalatsi, jonne Roger Mooren näköinen salainen agentti ui krokotiilipuvussa tapaamaan Octopussya. Tapahtuman kunniaksi kaupungin majataloissa esitetään joka ilta samaa elokuvaa. Mustekalanaisen palatsissa sijaitsevan Lake Palace Hotellin elokuvatarjonta jäi tarkastamatta. Huoneen olisi saanut 330 eurolla, mutta parkkipaikka olisi ollut järven toisella puolella…

Talvella Intiassa vietetään häitä ja soittajilla riittää keikkaa.

Sydäntalvella hääkausi on Intiassa kuumimmillaan. Udaipurissa riitti kilkettä, kalketta, rummutusta, torven törinää ja ilotulituksia. Värikkäät kulkueet kiersivät vanhaakaupunkia ja turisteilla riitti ihmeteltävää. Myös turisteja riitti. Jodhpurissa ulkomaalaisiin oli totuttu, mutta kaupunki eli omaa elämäänsä. Udaipur eli matkailijoista. Se tarkoitti matkatoimistoja, kokkauskursseja, hyvää kahvia, halpoja pesuloita, käsityöputikkeja ja kattoravintoloita, mutta myös monenlaisia koijareita ja tyrkyttäjiä.

Joskus reissuvalmisteluista kertovassa postauksessa kehuin Horizonsunlimited.comia, maantienkiertäjien nettiyhteisöä, josta on löytynyt vastaus moneen kysymykseen. Koska Kiinassa ulkomaalaiset eivät saa ajaa ominaan, olen kysellyt löytyisikö keväällä ketään jakamaan pakollisia opastuskustannuksia. Yksi kiinnostuneista lähetti viestiä ja pyysi kylään, jos olisimme nurkilla. Ja ihme kyllä olimme! Lykkäsimme rantalomaa vielä hieman ja teimme pienen lenkin Vadodaraan katsomaan, mikä tämä Royal Enfieldillä Lontooseen ajamista suunnitteleva nimimerkki oli miehiään.

Klikkaa galleria auki pikkukuvista!

Intian liikenteessä kaksi kättä ei riitä.

Sinisessä kaupungissa muidenkin värien käyttö on sallittu.

Köysiradalla Auringonlaskuun.

Maharadzallista loistoa Jodhpurissa.

Talvella Intiassa vietetään häitä ja soittajilla riittää keikkaa.

Kerjäläistytöt Udaipurissa.

Parturi Udaipurissa.

Udaipurissa riittää palveluita reppukansalle.

Yleisön pyynnöstä: Vuohi villapuserossa.

Kamelifestivaalit ja Rottatemppeli

Tenere parkissa tienvarsikahvilassa.

Reissua suunnitellessa kotiläksyt Intian osalta jäivät lukematta, koska maahan pääsy ei ollut mitenkään varma. Amritsarissa vedimme kartalle viivan kohti Gujaratia – lähintä rantaa. Onneksi matkalle sattui juuri Rajasthan, Maharadžojen maa, jossa voi bongata lähes kaikki Intian ihmeet tiikereistä rottatemppeliin.

 Punjabin vehreät vainiot muuttuivat kolmensadan kilometrin matkalla Rajasthanin aroksi. Intian maanteiden kastijärjestelmässä moottoripyörä on paarian asemassa. Ylempiin kasteihin kuuluvat maasturit ja varsinkin linja-autot kiilaavat kaksipyöräisiä surutta. Nopeammalla on oikeus ohittaa ja vastaantulijalla velvollisuus jarruttaa ja valmistautua väistämään pientareelle. Tiet ovat kuitenkin yllättävän hyväkuntoisia eikä liikennettä harvaan asutuilla seuduilla ole kovin paljon.

Kameliestivaali on aavikon asukkaille vuoden kohokohta.

Sri Ganganagar oli kiehtovasta nimestään huolimatta törkyinen ja tylsä kaupunki. Majoituimme hotelliin, jossa oli SAUNA! Vastaanotossa kuitenkin kerrottiin, ettei ”suana” toimi. Huone oli niin kylmä, että olisi saanut toimia. Minna sai äkäisen vatsataudin ja jouduimme viettämään lepopäivää Ganganagarissa. Yritin ostaa puhelinliittymän, mutta ilman pysyvää osoitetta sitä ei myyty. Nettibaarissakin otettiin valokuva ja kopioitiin passi ennen surffaamista. Hotellin baarissa oli tunnelma yhtä syyllinen kuin Itä-Turkissa.

 Minnan maha rauhoittui sen verran, että jatkoimme matkaa Bikaneriin, jossa tauti iski molempiin. Huoneemme oli taas kylmä kuin aavikon yö. Päivällä aurinko paistoi kuumasti ja kiipesimme hotellin katolle lämmittelemään. Sairastaminen viivytti matkantekoa joten olimme Bikanerissa sopivasti vuotuisten kamelifestivaalien aikaan. Kolmipäiväisen tapahtuman ohjelmaan kuuluu köydenvetoa, laulua, kamelitanssia, tulisilla hiilillä kävelyä ja lypsykilpailu. Festarien toisena päivänä nousimme bussiin joka vei yleisöä Laderan dyyneille 25 kilometrin päähän kaupungista.

Voittajan elkeet komannesta sijasta huolimatta.

Saavuimme paikalle sopivasti painiturnauksen loppuotteluiden aikaan. Keveämmissä sarjoissa hiekka ja miehet lensivät. Raskaan sarjan ottelussa yleisön tunteet kävivät kuumina ja joku nousi hiekkaan piirretylle ”molskille” neuvomaan tuomaria. Järjestystä pitävät sotilaat paimensivat villiintyneet katsojat bambukepeillä omalle puolelleen ja ottelua jatkettiin.

 Festivaalien päätapahtuma oli tietysti laukkakilpailu. Omistajat taluttivat kamelinsa yleisön editse lähtöalueelle. Urokset vaahtosivat ja pullistelivat kitapurjepussejaan. Tovin päästä hurja joukko rynnisti harjanteen takaa yleisön hurratessa. Voittaja saatiin selville kolmen alkuerän ja loppukilpailun jälkeen, mutta suurimman huomion vei pronssimitalisti, jonka selkään kameliparturi oli taiteillut huikeat koristeet.

 Päivän lähetessä loppuaan sadhut sytyttivät suuren nuotion. Illan pimettyä luvassa olisi ollut hiilloksella tanssia, mutta parin päivän paasto oli vienyt voimat ja ajoimme linja-autolla takaisin kaupunkiin.

Karni Matan rotilla on kissanpäivät.

Deshnokissa, kolmekymmentä kilometriä Bikanerista etelään pysäköimme Teneren ja jalkauduimme Karni Matan temppeliin. Karni Mata, ihmeitä tekevä äiti, oli ylhäisen hindu perheen tytär, joka valitsi askeettisen elämäntavan. Legendan mukaan hänen poikapuolensa hukkui kaivoon. Hän sai taivuteltua kuoleman jumalan herättämään pojan henkiin, mutta vastineeksi kaikki hänen miespuoliset jälkeläisensä syntyvät uudestaan rottina. Temppelissä rotille syötetään maitoa ja vierailijat tuovat niille herkkuja. Minna oli erityisen onnekas, sillä siimahäntä vipelsi hänen jalkansa yli.

 Liekö ollut rottien ansiota, että sattumalta navigaattorista valittu Blue House, riksan levyisellä kujalla sokkeloisessa ja ruuhkaisessa vanhassakaupungissa osoittautui Jodhpurin parhaaksi majataloksi! Kattoterassilla kelpasi nautiskella lämpimästä illasta, kylmästä Kingfisheristä ja auringonlaskussa hehkuvasta Mehrangarhin linnoituksesta.

Avaa galleria

Tuholaistorjuntaa ja lannoitusta Punjabissa.

Nukketeatteriseurue, Minna ja Maharani.

Tenere parkissa tienvarsikahvilassa.

Kameliestivaali on aavikon asukkaille vuoden kohokohta.

Painikilpailussa miehet ja hiekka lensivät.

Piippuhyllyllä on paras tunnelma.

Kylän komein kameli!

Laukkakisan finaali.

Voittajan elkeet komannesta siasta huolimatta.

Karni Matan rotilla on kissanpäivät.

Uskovaiset tuovat rotille herkkuja.

Ilmeestä näkee, kuinka onnellinen Minna oli, kun rotta vipelsi jalan yli!

Amritsarin Kultainen temppeli

Rajan yli

Sunnuntai aamuna Lahoressa ei ollut ruuhkaa. Pääsimme sujuvasti rajalle, jossa ruuhkaa ei taida olla ikinä. Pakistanin tullirakennuksessa meitä juoksutettiin ensin paikasta toiseen, mutta sitten virkailijat huomasivat, että sähkökatko alkaa pian ja panivat toimeksi. Meidän lisäksemme paikalla oli yksi rajanylittäjä. Kun passit ja carnet oli leimattu ajoimme areenalle, jonka reunoilla kiertävät korkeat katsomot keskellä kaksi veräjää erottaa Etelä-Aasian ydinasevallat toisistaan. Näytimme paperimme Pakistanin rajavartijalle ja ajoimme Intiaan, jossa pari vartijaa ja Gandhin kuva toivottivat meidät tervetulleiksi.

 Intian suuri raja- ja tulliasema muutaman sadan metrin päässä kaikui tyhjyyttään. Saimme leimat passeihin ja kävelimme tullin puolelle, jossa laulu raikui. Rajan takaa oli tullimiesten käytöksestä päätellen palannut kohtuullisen tunnettu bändi. Juotiin maitoteetä, käytiin tarkastamassa, että pyörän runko- ja moottorinnumerot täsmäsivät carnetin kanssa ja homma oli selvä. Reilussa tunnissa oli ylitetty eräs maailman tiukimmin vartioiduista rajoista.

Sikhimiehet tunnistaa turbaanista.

Maa vaihtui, mutta Punjabissa pysyttiin. Kuorma-autot muuttuivat rumemmiksi ja tienvarret hieman siistimmiksi. Liikenne ei ollut sen hurjempaa. Lahoresta matkaa Amritsariin on alle 60 kilometriä, mutta henkinen ero on suuri. Pakistanilaista yhteiskuntaa halvaannuttava väkivallan pelko oli poissa. Amritsarin keskus on sikhien Kultainen temppeli, jota kohti suunnistimme. Moottoripyörä saatiin temppelin vartioituun ja ilmaiseen parkkihalliin ja läheltä löytyi kelpo hotelli sopuhintaan.

 Söimme ja lepäilimme, kolmen päivän rutistus Pakistanin halki tuntui kropassa. Heräsin päiväunilta sopivasti kun aurinko alkoi painua mailleen. Otin kameran ja lähdin temppelille, Minna jäi höyhensaarille. Jätin kengät narikkaan ja kävelin avojaloin parin sadan metrin matkan kylmää vettä litisevällä matolla pääportille. Ajoitus osui nappiin, valot kullatun rakennuksen ympärillä oli sytytetty ja auringon viimeiset säteet värjäsivät taivaan vaaleanpunaiseksi. Alueella oli rauhallinen tunnelma ja ihmisiä vaelsi lammen ympäri. Oli ilmeisesti rukousaika, temppeliin vievä silta oli täynnä porukkaa ja hypnoottinen musiikki soi. Sikhit eivät usko rituaaleihin, joten väkeä kumarteli, rukoili, makoili, jutteli ja pari vanhaa ukkoa pulahti altaaseen. Ihmettelin ja otin valokuvia, kunnes jalat alkoivat olla jäässä ja palasin hotellille.

Intialainen sotilas näytää miten jalka nousee.

Seuraavana päivänä palasimme paikalle kahdestaan. Päivällä aurinko lämmitti marmorilattiaa ja istuimme pitkän tovin altaan reunalla. Uskonnon perustaneet gurut pitivät kaikkia ihmisiä ja uskomuksia tasavertaisina, joten vierailijat toivotetaan tervetulleiksi. Vapaaehtoiset työntekijät tarjoavat kävijöille 20 000 ruoka-annosta päivässä ja ilmaisen majoituksen suurissa makuusaleissa. Lahjoituksia toki otetaan vastaan ja suuria summia antaneet saavat marmorilaatan (jossa kerrotaan myös summa) lampea ympäröivän rakennuksen seinään.

Takaisin rajalle

Iltapäivän ohjelmassa oli paluu Pakistanin rajalle. Tällä kertaa katsomot olivat täynnä, liput liehuivat ja yleisöä huudatettiin molemmilla puolilla. Rajalla esitetään joka ilta kummallista näytelmää. Lähes identtisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat äkseeraavat kuin kukkopojat, katsotaan kenen jalka nousee korkeammalle ja kuka jaksaa huutaa huomiota pisimpään henkeä vetämättä. Kaikki menee tiukan koreografian mukaan, upseerit kättelevät äkäisesti, liput lasketaan hitaasti tasatahtia ja portit paiskotaan kiinni. Esitys on uskomattoman koominen, vaikka maiden väliset suhteet eivät hilpeällä tolalla olekaan.

 Amritsarista matkaa jatkettiin kohti Rajasthania. Suuret puut reunustivat tietä ja aamu-usva sulki maalaismaiseman sisäänsä. Välillä saattoi kuvitella olevansa Keski-Euroopassa, mutta sitten vastaan jyristi kuorma-auto holtittoman kokoisessa puuvillakuormassa ja sen rinnalla linja-auto torvet soiden ja kymmenkunta miestä katolla. Jarrut pohjaan, väistö pientareelle ja kuvitelmat roskiin, Punjab vaihtui Rajasthaniksi, mutta Intiassa oltiin edelleen!

Avaa galleria

Amritsarin Kultainen temppeli.

Kultainen temppeli yövalaistuksessa.

Temppelin vartija.

Temppelin altaassa asuu komeita karppeja.

Intialainen sotilas näytää miten jalka nousee.

Yleisöä lipunlasku seremoniassa. Sikhit letittävät hiuksensa pään päälle ja peittävät ne huivilla tai turbaanilla.

Lipunlasku. Pakistanin puolella katsomossa on tilaa.

Tahdissa mars!

Pakistanin sotilailaat tunnistaa mustista ja Intian punaisista töyhdöistä.