Shoppailua, nähtävyyksiä ja rantalomaa

Basaaritunnelmaa Shirazissa

Jokaisessa Iranin kaupungissa on basaari. Jo pienessä Kashanissa hämmästelimme kauppapaikan kokoa, mutta Shirazin korttelista toiseen jatkuvien sokkeloiden rinnalla jopa Istanbulin Suuri Basaarikin on pikku kioski. Tunnelma on turkkilaiseen kuhinaan ja tyrkyttämiseen verrattuna leppoisa ja hinnat inflaation takia alhaalla.

 Shirazin ykkösnähtävyys on Persepolis, muinaisen Persian legendaaristen kuninkaiden Dariuksen Xerxeen yli 2500 vuotta sitten rakennuttama palatsi. Palatsi paloi Aleksanteri Suuren Aasian kiertueen yhteydessä ja ympäröivä savitiilikaupunki on hävinnyt tomuksi.

 Palatsin läheisestä metsiköstä pilkistävät valkoiset teltanrungot muistuttavat 41 vuoden takaisista kekkereistä, jotka kuninkaiden kuningas ja arjalaisten aurinko, shaahi Mohammed Reza Pahlavi, järjesti Persian valtakunnan 2500-vuotisen historian kunniaksi. Teltoissa oli marmoriset kylpyhuoneet, vesi tuli kullatuista hanoista, ruoka ja kokit Pariisista. Uutiskuvissa Kekkonen istui eturivissä shaahin, Etiopian keisarin ja marsalkka Titon kanssa. Vieraat tuotiin paikalle 250:llä punaisella Mersulla ja kekkerien hinnaksi tuli laskelmien mukaan jopa 200 miljoonaa dollaria. Kahdeksan vuotta myöhemmin shaahi ajettiin maanpakoon Egyptiin ja ajatollah Khomeini otti vallan.

Hakan lähtee etsimään parkkipaikkaa
www.hayallerde.com

Shirazissa päätimme, että paleleminen saa hetkeksi riittää ja käänsimme etupyörän kohti Persianlahtea. Sandan ja Hakan, turkkilaiset, joihin tutustuimme Esfahanissa aikoivat lähteä mukaan, mutta eksyivät lähtötohinassa ja ajoivat alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Yazdiin. Zagros -vuoret jatkuivat etelässä matalampina ja lämpötila nousi lähelle kahtakymmentä. Jyrkkäreunaisissa kanjoneissa kasvoi palmuja.

 Olimme lähdössä valokuvaustauolta, kun parkkipaikalle kurvasi poliisiauto. Pian paikalla oli toinenkin partio taivastelemassa isoa moottoripyörää. Iranissa yli 250 -kuutioiset pyörät on kielletty – samoin moottoripyörällä ajo valtateillä. Poliisien pitäisi kuitenkin tietää, että maa on allekirjoittanut kansainvälisiä tieliikennesopimuksia, eivätkä rajoitukset koske ulkomaalaisia. Olin päässyt selonteossa siihen asti, että olemme Suomesta ja ylittäneet Iranin rajan laillisesti, kun vanhin poliiseista konkoili pyörän selkään! Komensin ukon alas satulasta ja kerroin, ettei moinen pelleily ole soveliasta viisikymppiselle poliisiupseerille. Hämmetyneiden Seriffien käytös muuttui siivommaksi ja yllättäen eräs nuorista konstaapeleista oppi puhumaan englantia! Kun laitokselta saatiin päällikkö paikalle tarkistamaan leimat carnetissa oikeiksi, olimme vapaat jatkamaan matkaa.

Qeshmillä riitti lämmintä ja turkoosia vettä…

Maasto tasoittui, kun lähestyimme Laria. Arolla töröttävät kupolit merkkasivat vedenalaisten vesikanavien reittejä. Reppumatkaajat tallaavat yleensä samaa polkua Teheranista Kashanin, Esfahanin, Shirazin kautta Yazdiin. Törmäsimme samoihin ihmisiin jokaisessa kaupungissa ja majoituksen löytäminen oli helppoa. Lar ei ollut tällä reitillä, ja yöpaikan etsiminen teetti vähän töitä. Pienen väännön jälkeen saimme kuitenkin päät tyynyyn ja aamulla jatkoimme matkaamme Qeshmin saarelle.

 Lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta, meri turkoosi ja yksinäinen delfiini kävi tervehtimässä saarelle suuntaavaa autolauttaamme. Suurin osa matkailijoista oli iranilaisia, eikä trooppisen saaren rantaelämä ihan vetänyt vertoja Karibialle – väki kahlasi rantavedessä täysissä tamineissa…

…mutta rantaelämässä olisi ollut kehittämisen varaa

Qeshm on verovapaa alue ja Iran kaavailee siitä kilpailijaa Hormuzin-salmen toisella puolella kimaltelevalle Dubaille. Yhteistyötäkin meren yli tehdään. Emiraattien työnvälitysfirmat lähettävät ulkomaalaiset asiakkaansa Qeshmille uusimaan viisumeitaan. Vietimme ensimmäisen yön saarella hotellissa, jonka muut asukkaat olivat Aasiasta tai Afrikasta. Liberialainen Calvin kertoi asuneensa hinta – laatu suhteeltaan kelvottomassa hotellissa jo pari viikkoa. Viisumi ei valmistu, passi on kanissa ja piikki hotellille (ja työnantajalle) kasvaa.

 Qeshmin kiinnostavin paikka on aavikon ja avomeren kulmaukseen jäävä Haran mangrovemetsä. Tuli kotoinen olo, kun tihkusateisesta vitikosta ilmoille kajahti kuovin varoitushuuto.

 Kuukausi Iranissa kului vauhdilla ja viisumin viimeinen käyttöpäivä läheni. Qeshmiltä suoritimme aurinkoisessa säässä parin päivän moottorimarssin Bamiin lähelle Pakistanin rajaa.

Haran mangrovemetsä on lintuparatiisi. Kalastajatkin haluavat osansa saaliista.

Infrapunaliivit niskaan!

Talvi yllätti motoristit

Turkin syksy lokakuun puolivälistä marraskuun puoleen väliin oli kuin Suomen kesä. Lämmintä parhaimmillaan lähelle 30 astetta, mutta yöt alkoivat olla koleita ja sateisina päivinä lämpötila kipusi nipin napin kymmenen asteen yläpuolelle. Tiedossa oli, että Turkin ja Iranin rajalle sataa talvella paksu lumipeite, ja ylitys oli tehtävä hyvän sään aikana. Teheranissa, lumihuippuisten Elburus -vuorten juurella, talvi teki tuloaan. Yllätys kuitenkin oli, kun sääennusteessa kerrottiin monta sataa kilometriä etelämpänä Esfahanissa ja Shirazissakin olevan syksyistä ja sateista.

Teheranista ajoimme paksun pilvimassan alla Kashaniin. Aavikon kaupungissa ei aurinkoa juuri nähty ja lämmintä oli kymmenkunta astetta. Nähtävää riitti kuitenkin pariksi päiväksi. Taivas pysyi harmaana, kun jatkoimme matkaamme. Silmänkantamattomiin jatkuva kivikkoinen autiomaa tihkusateessa oli ankea. Viidenkymmenen kilometrin päästä maasto muuttui vuoristoiseksi ja lämpötila tippui lähelle nollaa. Vastaan tuleva aura-auto ei nostanut mielialaa. Sumussa tie nousi 2100 metrin korkeuteen, jossa oli kymmenkunta senttiä tuoretta lunta! Tie oli kuitenkin sula.

Etelän auringossa

Esfahanista Shiraziin on matkaa yli 450 kilometriä. Kylmettymisen pelossa jaoimme etapin kahdelle päivälle ja yövyimme matkalla Abadehissa. Ensimmäinen päivä köröteltiin ylätasangolla melkein 2200 metrin korkeudessa. Joka puolella näkyi lumisia huippuja. Iltapäivällä taivas aukeni ja aurinko näyttäytyi ensimäistä kertaa reiluun viikkoon. Tie oli viivoittimella vedetty ja edessä siintävät vuoret tuntuivat pakenevan samaa vauhtia kuin ajoimme. Abadehin jälkeen tasanko loppui ja reitti kiersi 3943 metrisen Kuh-e Belin alarinteillä. Kahden ja puolen kilometrin korkeudessa lumikenttä hohti, aurinko lämmitti ja tunnelma kohosi!

Shirazissa talven selkä taittui ja nautimme taas aurinkoisista syyspäivistä.

Ashura

Moskeijan moottoripyöräparkki Kashanissa

Kun saavuimme Iraniin, lipputangoissa liehuivat mustat liput ja yöllä ulkoa  kuului hurjaa  rummutusta. Kyse oli shiiamuslimien Muharram-kuukauden vietosta. Kymmenen päivän ajan he murehtivat vuonna 680 tapettua Muhammadin tyttärenpoikaa, Husseinia.

Kashanissa koko kaupunki oli koristeltu värivaloin ja lipuin. Katukioskeista ihmisille tarjoiltiin ilmaiseksi teetä, ruokaa ja synkkää musiikkia. Moskeijoista saarnamiesten itku kiiri myöhään yöhön asti.

Juhla huipentui kymmenentenä päivänä, Ashurana. Siirryimme seuraamaan meininkiä Esfahaniin. Valtavalla Imaamin aukiolla musiikki pauhasi ja liput liehuivat. Mustiin pukeutuneet itsensä ruoskijat, soittajat ja kuvaelman esiintyjät vaelsivat synkkänä paraatina. Rummutus oli hypnoottista ja tunnelma painostavan surumielinen. Väenpaljouden suhtautuminen turisteihin ja valokuvaukseen arvelutti.

Kauaa emme ehtineet meininkiä keskenämme ihmetellä. Ryhmä nuoria miehiä keräsi kaikki kymmenkunta ulkomaalaista yhdeksi ryhmäksi ja vei meidät seuraamaan tapahtumaa parhaille paikoille Ali Qapu -palatsin terassille! Miehet kuuluivat johonkin uskonnolliseen kansalaisjärjestöön ja suorastaan usuttivat valokuvaamaan. Räpsimme kuvia paljon, mutta päädyimme kohteeksi vielä useampaan otokseen – ja kaiken lisäksi antamaan lausuntoja paikallistelevisioon. Erikoisen päivän päätteeksi porukka vietiin ajatollahin puhutteluun  ja syömään astioilta jotka huusivat turmiota Yhdysvalloille, Britannialle ja Israelille. 

Vielä myöhään illalla joku vastaantulija muisti nähneensä minut telkkarissa…

Itsensä ruoskijat samaistuvat imaaminsa kärsimyksiin

 Kulttuurishokkeja ja niistä toipumista

Sillan rauniot Pohjois-Iranissa

Vuoristo jatkui Iranin puolella ainakin yhtä komeana kuin Turkissa. Harvat kylät oli rakennettu savitiilistä ja talojen katoille oli kerätty valtavat heinäsuovat. Ajoimme pitkiä matkoja tietyömaalla eikä muuta liikennettä juuri ollut. Ensimmäinen kaupunki oli Khoy, johon saavuimme iltapäivällä. Asetuimme taloksi rumaan loistohotellin ja tienvarsimotellin risteytykseen. Ensimmäinen kummastuksen aihe oli raha. Virkailija sanoi huoneen maksavan naurettavat 70 000, mutta kun laskin rahat tiskiin, eivät ne riittäneet mihinkään, vaan huoneesta piti maksaa 700 000 eli 25 euroa. Rahayksikkö on rial, mutta kaikki hinnat ilmoitetaan tumeneina, kymmeninä rialeina, vaikka järkevämpää olisi pudottaa vielä enemmän nollia pois ja ilmoittaa hinnat tuhansina rialeina. Rahan arvo laskee hurjaa vauhtia, ja rialeita saa eurolla aina enemmän, kuin edellisellä vaihtokerralla.  

Teheranin 435 metriä korkea Milad-torni pilkistää savusumun keskeltä

Kun katseli hotellihuoneen ikkunasta alhaalla olevaa liikenneympyrää, tuli parissa minuutissa selväksi, ettei risteyksessä ollut mitään yksiselitteisiä väistämissääntöjä. Välillä ympyrässä olija väisti, toisinaan ympyrään tulija. Joskus pysähtymään joutui mopo, seuraavalla kerralla henkilöauto tai rekka.  Khoy ei ole mikään turistirysä edes Iranin mittakaavassa. Illalla hotellin respasta soitettiin ja pyydettiin käymään alhaalla. Neuvotteluhuoneessa odotti hotellin johto ja kaupungin virallinen turistiopas. Delgaatiota kiinnosti tietää, miten rajanylitys sujui, ja haluaisimmeko tutustua basaariin ja muihin nähtävyyksiin. Höyhensaari tuntui houkuttelevammalta kohteelta ja kieltäydyimme retkestä. Aamulla kun kyselin passeja, kielitaidoton virkailija viittoi odottamaan hetken ja hävisi. Hän oli painellut huoneeseen, ruennut pakkaamaan tavaroita ja komennellut säikähtänyttä Minnaa. Aikansa huoneessa touhuttuaan hän oli kai huomannut ettemme olleet vielä lähtövalmiita ja palasi tiskilleen. Kävi selväksi, että passeja ei kannata kysellä ennen avainten luovutusta ja lopputarkastusta.  

Parin päivän päästä yövyimme Buein Zahrassa Teheranin lähettyvillä. Kaupungissa ei ollut hotellia, mutta pieni törkyinen matkustajakoti, mosaferkhunehs, löytyi. Pyörä lukittiin yöksi sisälle toimistoon ja poliisi saapui paikalle kirjaamaan tiedot passeista. Annoin passit ja lähdin perässä toimistoon, jossa toinen poliisi oli omin lupineen avaamassa kangaslaukkua pyörästä. Otin passit pöydältä ja pistin laukun kiinni. Hölmistynyt poliisi vaati passeja takaisin kopioitavaksi. Sanoin lähteväni mukaan ja hetken neuvottelun jälkeen ajoimme yhdellä mopolla kahden poliisin kanssa asemalle kopiointihommiin.

Minna maastoutuu Golestanin palatsiin

Iranin liikenne on ehdottomasti lysteintä tähänastisista. Eräs ”jamesdean” hurjasteli moottoripyörällä yhdeksää kymppiä jalat samalla puolen tankkia ja tupakka vasemmassa kädessä! Moottoritiellä iranilainen vieraanvaraisuus tuntui turhan yltäkylläiseltä, kun rinnalle kiilaavan auton ikkunasta tyrkytettiin appelsiineja! Mutta Teheran ruuhka-aikaan on omaa luokkaansa. Mopoilijat ohittavat ruuhkat ajamalla jalkakäytävillä, kolmelle samaan suuntaan menevälle kaistalle mahtuu helposti neljä ja puoli autoa. On ihme, ettemme nähneet yhtään onnettomuutta parilla taksimatkalla keskustan läpi.  

Golestanin peilisalin loistoa

Ulkomaalaiset ovat Iranissa suuri kummastuksen aihe. Aikuiset miehet saattavat tervehtiä kadulla englanniksi, ja jatkaa matkaansa ujosti hihittäen. Kaikki haluavat treenata kielitaitoaan ja eikä juttukavereista ole pulaa. Iranilaisten vieraanvaraisuus on hämmentävää. Kadulla moottoripyörää ihmettelemään pysähtynyt nuorimies kipaisi kioskiin palasi takaisin limsapullojen kanssa. Kohteliaisuusetiketti on monimutkainen. Jos esimerkiksi ihailet jonkun kaunista korua, hän voi luvata sen sinulle lahjaksi. Tarjouksesta tulee kieltäytyä kolmesti, jolloin molemmat voivat säilyttää kasvonsa.

Vaikka majoitus ei paljon maksa, sohvasurffaamalla pääsee kiinni tavallisten ihmisten elämään määräyksiä ja rajoituksia täynnä olevassa yhteiskunnassa. Asuimme Pohjois-Teheranissa Elahen ja Mohammadin vieraina neljä päivää. Söimme iranilaisia herkkuja ja paistoimme lättyjä, tutustuimme nähtävyyksiin ja ystävystyimme. Kun lähdimme jatkamaan matkaa – Iran, sen ihmiset ja tavat tuntuivat paljon tutummilta.

Elahe ja maalaukset