Diu

 Onnellinen päivä paratiisissa

Koululaisten aamujumppa.

Herään aamuvarhaisella ulkoa kuuluvaan koululaisten aamunavaukseen. Rehtori pitää jälleen lyhyen puheen rahisevaan mikkiin, koetan saada intianenglannista edes muutaman sanan selkoa. Siinä onnistumatta kapuan silmät ristissä kirkon katolle, mistä löydän Ramin ja muutaman muun reissaajan syömästä masalamunakkaita. Maisema saa hymyn huulille, aamuänkyrä ei täällä kauas kanna. Ollaan Diun korkeimmalla paikalla, vanhan kirkon kattoterassilla. Kirkonmenot loppuivat vuonna 1961, jolloin Portugalin siirtomaavalta päättyi. Nyt rakennuksessa on museo ja pieni majatalo. Kaksi muuta kirkkorakennusta sijaitsee omamme läheisyydessä, toinen hoitaa saaren sairaalan virkaa toisen toimiessa edelleen kirkkona.

Lempipuuhassa

Rami auttaa aurinkorasvauksessa, koetetaan ennättää rannalle ennen pahinta hellettä. Työnjako on jo rutiinia: Rami kykkii varjossa beduiini -lookissaan kytäten kameran kera kuvattavaa, minä istun polttavassa auringossa perse hiekassa etsien täydellistä simpukankuorta. Välillä on pakko raivata tie aaltojen läpi veteen viilentymään. Koska on arkipäivä, ei gujaratilaisia viinaturisteja ”Can I take a picture?” -kysymyksineen juuri näy.

Pari tuntia paahteessa on enemmän kuin tarpeeksi. Päätämme hetken mielijohteesta lähteä koluamaan Naida -luolat, joista portugalilaiset hakkasivat kiviä kaupungin muuriin. Luolasto on upea eikä pieni eksyminen ole pahitteeksi.  

Lounastamme hikisinä O’Coqueiro -ravintolassa jonka menu on taidettu syödä läpi jo vähintään kertaalleen. Monet Diun kaupunkikeskustan ravintoloista ovat suuria ja meluisia, joten pieni ja kodikas portugalilaisravintola on saanut meistä vakioasiakkaita. Ravintolan nuori isäntä rupattelee viereisen pöydän ranskalaisturistien kanssa, itse tyydymme suomalaisittain urahtamaan tervehdykset jonka jälkeen syvennymme ravintolan kirjastoon ja kala-aterioihin.

Naidan luolissa on maagista valoa

Ruoan jälkeen maleksimme pitkin kaupungin kapeita kujia. Vanhat portugalilaiset talot ovat pastellisävyisiä ja intialaiset supervärikkäitä. Ihmiset, lehmät ja koirat viettävät siestaa niiden varjoissa. Seuraan Intian kauluskaijapariskunnan koomista kuhertelua ja höpöttelen mukavia tiineelle, vanhalle lehmälle. Hipelöin rihkamaa ja juon myyjän tarjoamaa kuumaa ja mausteista maitoteetä. Rami jaksaa sinkoilla kameransa kanssa, eikä ihme, kuvattavaa on valtavasti. Kulman takaa kiitävä skootteri varoittaa tööttäämällä ennen risteystä. Moottoripyöräriksan ei tarvi tööttäillä, sen kuulee kilometrin päästä. Vanha nainen hakkaa kookospähkinää rikki pienen pyhätön edessä keskellä katua, huumaava suitsukkeen tuoksu leijuu pitkään matkassa.

Diun julkisivulautakunta ei turhia nipottele.

Kapuamme kirkon katolle viettämään siestaa. Kuuntelemme israelilaispariskunnan valitusta siitä, kuinka epäintialainen paikka Diu on – niin siistiä, niin rauhallista. Kirjan luku ei edisty, katse harhautuu seuraamaan kadun tapahtumia, huojuvia palmuja, ulapalla seilaavia kalastajaveneitä, ohi lentäviä lepakoita. 

Illalla kirkon pihassa on grillibileet. Hotellia pitävä nuori portugalilais-intialainen pariskunta grillaa suuria kingfish -makrilleja, lapset leikkivät riehakasta hääleikkiä heitellen paperisilppua toistensa päälle. Juomme brittiläisen arkeologin kanssa teemaan sopivasti Kingfisher -olutta ja nauramme kuinka totaalisen ”switch-off” -asentoon aivo Diulla hetkessä hurahtaa.

Majatalon katto ilta-auringossa.

Diulla hurahti yhteensä kolme viikkoa. Lisää kuvia tuonnenpana.