Tällä hetkellä voisin lyödä vasemman käteni (hox; olen vasuri) vetoa siitä, että minulla ei tule ikävä kovin montaa asiaa kotimaasta reissun aikana.
Kuten kaamosta. Joulu- saati minkään muun kuun räntäsadetta. Rannikon ikuista viimaa – sitä, että aina tuulee vastaan, menitpä mihin suuntaan tahansa. Kylmiä kesäpäiviä. Keitetyn kanan väristä, kuivaa talvi-ihoa.
Eipä myöskään tule ikävä työtä, harmaata toimistoympäristöä, työnteon sisältämää byrokratiaa ja työperäistä stressiä. Masennusta, muita masentuneita. Uupuneita kello viiden kassajonoja, kun ruokatorven täyttää närästys ja kauppakorissa on pelkkä pakastepitsa. Kallista ruokaa. Kallista mitään.
Saati siivoamista, aina kuolevien kukkien kastelua… Sitä, kun aamulla ei saa päätettyä, mitä laittaa päälle ja myöhästyy joka paikasta. Raahelaista perusmentaliteettia. Politiikkaa ja päättäjiä. Eksotiikan puuttumista. Arkea.
Ne muutamat asiat, joita jo nyt tiedän ikävöiväni, koetan rakastaa ruttuun ennen lähtöä. Ja katsella niin, etteivät ainakaan vuodessa verkkokalvoilta katoa.
Korostan kuitenkin vielä: tällä hetkellä.
