Bishkekistä Aralskiin

 

Unikkoja Kirgisian arolla

Unikkoja Kirgisian arolla

 Arolle

Bishkekin länsipuolella maisema jatkui samanlaisena kuin idässäkin, mutta nyt aro kukki! Enimmäkseen kirkkaanpunaisena, mutta paikoin unikkolakeutta sävyttivät valkoiset ja vaaleanpunaiset kukat. Kylät näyttivät venäläisiltä, talot oli rakennettu päätien varteen päädyt tielle päin.

 Rajalla ei ollut ruuhkaa. Kazakstan ja Venäjä ovat nykyään tulliliitossa, joten tulliselvityslomake näytti tutulta. Englanninkielistä versiota ei tietenkään ollut tarjolla. Rajan jälkeen ajoimme länteen kohti Tarasin kaupunkia. Kolmenkymmenen kilometrin päässä rajalta saavuimme uudelle Almaty – Tashkent moottoritielle, jonka eritasoliittymän päältä näki vilauksen arosta koko laajuudessaan.

Törsti mehiläistenhoitaja ja siirrettävä hunajatehdas

Törsti mehiläistenhoitaja ja siirrettävä hunajatehdas

 Etelä-Kazakstanissa kaupunkeja oli kohtuullisen tiheässä, joten pidimme päivämatkat lyhyinä ja säästelimme voimia arolle. Mieleen painuvin pysähdyspaikka oli Turkestan, muslimien pyhä kaupunki. Lauantai iltapäivällä avioliittopalatsin liukuhihnalta saapuneet hääparit kiertelivät seurueineen ja valokuvaajineen mausoleumeja, jotka olivat kyllä komeita, mutta paras meininki löytyi hotellin ulkoilmadiskosta.

 

Kazkstanin tietyöt olivat raskaita kahlattavia

Kazkstanin tietyöt olivat raskaita kahlattavia

Rengasrulettia ja viisumin rekisteröinti

Halvat hotellit eivät suostuneet tekemään viranomaisten vaatimaa viisumien rekisteröintiä. Turkestanissa rekisteröinti ei onnistunut edes poliisiasemalla, mutta Kizilordassa saimme paperit kuntoon. Päätin harjoituksen vuoksi vaihtaa itse loppuun kalutun Michelinin Nepalista ostettuun nappularenkaaseen. Kolme päivää ja 1300 kilometriä manailin epätasapainoista ja pompottavaa kiinalaista rengasta, joka kului epätasaisesti. Kun rengas viimein puhkesi ja epätasapainon syy selvisi, manasin laiskaa renkaanvaihtajaa, joka ei malttanut pumpata ilmaa, vaan poksautti hiilidioksidipatruunan, jolloin sisärengas jäi solmuun…

 Kun lähdimme Kizilordasta tie kulki laajojen tulva-altaiden läpi, joiden tarkoitusta mietimme päämme puhki. Mieleen ei tullut, että arolla olisi merkittävää riisin tuotantoa. Tie muuttui pian röykkyiseksi työmaaksi ja tuuli alkoi puhaltaa myrskyn voimakkuudella. Tietyötä riitti kymmeniä kilometrejä. Välillä noustiin parimetriä korkealla penkalla kulkevalle uudelle tielle, jossa väkivaltainen arotuuli riepotti ja palattiin taas alas pillarin uraan. Aralskiin oli matkaa yli 400 kilometriä ja aroa riitti joka suunnassa silmänkantamattomin. Ei paljon naurattanut.

 

Arolla ei silmä tökkää!

Arolla ei silmä tökkää!

Vajaan 200 kilometrin päässä Zhosalyssa rengas oli tyhjä ja me aivan poikki. Kurvasimme huoltoasemalle kysymään paineilmaa. Sitä ei ollut, mutta ystävällinen nuorimies lähti opastamaan meidät rengaskorjaamolle. Täytimme renkaan, joka näytti pitävän. Ajattelin, että renkaanvaihtopuuhissa venttiili oli jäänyt löysälle. Avulias Kalim kertoi, että kylässä olisi hotellikin, joten päätimme jäädä yöksi ja katsoa olisiko renkaassa ilmaa vielä aamullakin. Lupasin tarjota auttajalle kahvit, joten hotelliin kirjautumisen jälkeen lähdimme pistäytymään kylällä. Kahvien jälkeen kiertelimme torilla. Kalim teki ostoksia, pudotti minut autolla hotellille ja antoi ostoskassin sisältöineen eväiksi nukkumaan jääneelle Minnalle!

 

Baikonurista pääsee avaruuteen

Baikonurista pääsee avaruuteen

Ilma oli pysynyt renkaassa yön yli, joten jatkoimme matkaa melko hyvillä mielin. Pysähdyimme Baikonurissa, josta Neuvostoliitto ampui taivaalle Sputnikin, Juri Gagarinin ja Valentina Tereškovan (ensimmäinen nainen avaruudessa). Sen jälkeen kun NASA lopetti sukkulalennot vuonna 2011, Baikonur on ollut maapallon ainut paikka josta on säännöllistä liikennettä avaruuteen. Venäjä on vuokrannut suljetun avaruuskaupungin Kazakstanilta vuoteen 2050 asti. Arolta avaruuteen on lyhyempi ja luultavasti tasaisempi tie kuin Moskovaan.

 Aralskia lähestyttäessä tuuli juoksutti hiekkaa tien yli. Satamakaupunki, jolta ahneus ja ajattelemattomuus veivät meren, oli ankea. Niin ankea, että siihen teki mieli tutustua parin päivän ajan.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | Leave a comment

Torugartin solasta Bishkekiin

 

Pitkä tie Kirgisian arolla

Pitkä tie Kirgisian arolla

Kirgisia

Kiinan rajan jälkeen edessä avautui pyöreiden vuorten ympäröimä laakso, jonka pohjalla soratie vei kohti Kirgisian raja-asemaa. Portilla oli muutama rekka ja yksi henkilöauto jonottamassa. Kirgiisit kai saavat erikoisluvan Kiinassa ajamiseen.

 Kirgisian rajavartija tarkisti rekisteriotteen ja leimasi passit, ei tarvittu viisumeita eikä Carneteja. Matka jatkui ja tie pölisi. Vasemmalla kohosivat lumiset vuoret, oikealla aukeni jäätynyt järvi. Ajoimme pitkiä suoria ja näimme suuren jakkilauman. Kun pidimme taukoa, arolta saapui ratsastaja – jakkipaimen kahden koiransa kanssa. Hän pysähtyi, kyseli jakkilaumastaan, poltti tupakan ja jatkoi matkaansa.

 

Kiinan keisaritkin himoitsivat lännen taivaallisia sotaratsuja

Kiinan keisaritkin himoitsivat lännen taivaallisia sotaratsuja

Soralla rymistelyä kesti yhtä pitkästi kuin rajavyöhykettäkin, yli 50 kilometriä. Sitten esiteltiin taas passeja ja päästiin kiinalaisten rakentamalle asvaltille. Ympäröivässä laaksossa laidunsi vapaana kymmeniä hevoslaumoja, joiden mukana vastasyntyneet varsat koikkelehtivat haparoivilla jaloillaan. Pysähdyimme tarjoamaan apua renkaanvaihtopuuhissa olleelle ranskalaispariskunnalle. Rene oli kiertänyt Keski-Aasiaa ennenkin matkailumaasturillaan, ja kertoi, ettei Issyk-Kul järven itäpuolelta päässyt Kazakstaniin. Niinpä päätimme jatkaa Bishkekiä kohti.

 

Paimenet ajavat lammaslaumaa karjamarkkinoille

Paimenet ajavat lammaslaumaa karjamarkkinoille

Odotukset Narynin majoitustarjonnan suhteen eivät olleet korkeat, mutta neuvostolainen hotellikolossi alitti nekin. Navigaattorin mukaan se ei ollut kylän ainoa, joten jatkoimme etsimistä. Se kannatti, Kafe Ulan oli oikea helmi. Alhaalla ravintolassa sai hyvää ruokaa, yläkerrasta löytyivät isännän luonnonkivillä, juurakoilla ja oksilla koristelemat huoneet. Läksiäislahjaksi saimme kamchan, kirgisialaisen ratsupiiskan, jolla saimme seudun hurjat paimenkoirat nuhteeseen.

 

Asentaja tuli hakemaan slovakialaisen Vladimirin Uralin huoltoon

Asentaja tuli hakemaan slovakialaisen Vladimirin Uralin huoltoon

 

 

Narynin ja Balykchyn välisellä tiellä kiipesimme viimeisen kerran lumirajan lähelle. Mutkia riitti, mutta saviseen vuorenrinteeseen puskutraktorilla jyrsitty ura ei houkutellut kanttailemaan. Paimenet olivat pystyttäneet jurttansa tuoneet lammaslaumansa ylös.

 Illalla saavuimme Issyk-Kul -järvelle. Hotellin pihalla Minna huomasi, että takarengas oli lintassa. Olimme ajaneet toisen kerran naulaan (ensimmäinen Nepalissa ei mennyt läpi). Irrotin renkaan ja hotellin isäntä käytti meitä korjaamolla. Illemmalla Balykchyn parhaassa ravintolassa tunnelma oli korkealla – bändi soitti, iloinen seurue juhli häitä ja toinen, jurompi, suvun päämiehen syntymäpäiviä. Sillisalaatti ja suolakurkut lievittivät Minnan orastavaa koti-ikävää.

 

 

Kansallissankari Manas suihkussa

Kansallissankari Manas suihkussa

Pääkaupunkiin

Tienšanin taivaalliset vuoret kohosivat lumihuippuisina tien eteläpuolella, kun jatkoimme kohti, Bishkekiä. Oli kevät jo kolmatta kertaa, mutta toisin kuin Pohjois-Pakistanissa ja Kashgarissa, se muuttui kesäksi, kun saavuimme Bishkekiin. Kirgisian pääkaupungissa oli eurooppalainen tunnelma. Ihmiset viettivät ensimmäisiä kesäpäiviä puistoissa ja ravintoloiden terasseilta sai kaljaa! Bishkekissä ei ole mitään suuria nähtävyyksiä, mutta viisumivapauden ansiosta se on Keski-Aasian matkaajien pakollinen pysäkki, jossa odotellaan viisumeita ja lupia hankalempiin ”Staneihin”. Nykyajan Silkkitien vaeltajat vaihtavat kokemuksiaan ja kertovat huimista suunnitelmistaan Bishkekin muutamassa hostellissa ja pubissa. Huimia kokemuksia löytyi huvipuistosta, jonka Neuvosto-aikaisiin kieputtimiin pääsi alle viidelläkymmenellä sentillä. Koneiden kunnon miettiminen antoi lisämaustetta pyöritykseen.

 Kolmen päivän levon ja pyörän huollon jälkeen maantie odotti taas. Kaksi maata, Kazakhstan ja Venäjä, oli enää jäljellä ja ajatukset alkoivat olla jo Koti-Suomessa.

 

P.S. Viimeiset 5500 kilometriä tultiin sellaista haipakkaa, etteivät blogipäivitykset pysyneet tahdissa mukana. Nyt nautimme Suomen kesästä ja kerromme loppumatkan vaiheista mahdollisimman pian.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | 3 Comments

Khunjerabin solasta Torurgatin solaan

 

Pakistanin rajavartijat Khunjerabin solassa

Pakistanin rajavartijat Khunjerabin solassa

 

Kiinalainen juttu

Kukaan ei ollut tehnyt lumitöitä Pakistanin raja-asemalla Khunjerabin solassa, vaan rakennus oli paksun hangen saartama. Muutamia lumihiutaleita leijaili ilmassa, mutta Kiinan puolella taivas näytti selkeältä. Sää vuorilla saattoi kuitenkin olla pelottavan oikukas. Laakean solan toisella reunalla seisoi harmaasta kivestä rakennettu portti, jonka alta lähti moottoripyörä meitä kohti. Pakistanin rajavartijat liukastelivat lumipolanteella sohjolammikoita väistellen tarkastamaan passimme ja palasivat takaisin Kiinaan. Seurasimme heitä portille, jossa punalippu hulmusi. Portin alla värjöttelevien pakistanilaisten lisäksi muita ei näkynyt, joten jatkoimme sulaa ja sileää asvalttia alamäkeen. Kilometrin päästä löytyi Kiinan vartioasema, jossa kaikki laukut avattiin ja tavarat tarkastettiin.

 

Kiinassa liikennemerkitkin ovat erliaisia

Kiinassa liikennemerkitkin ovat erliaisia

Ulkomaalaiset eivät saa ajaa Kiinassa omilla ajoneuvoillaan vapaasti, vaan tarvitsevat kiinalaisen ajokortin, rekisterikilven, oppaan hoitamaan kiinankielisen paperisodan – ja melkoisen nipun Amerikan rahaa. Jouduimme vuokraamaan myös auton ja kuljettajan, ja koko ruljanssi täytyi aloittaa kaksi kuukautta ennen maahan saapumista. Kaikkien näiden valmistelujen jälkeen tuntui kummalliselta, että saimme ajaa 120 kilometriä rajalta Tashkurganiin kahdestaan.

 Raja-aseman jälkeen tie kiepautti muutamat mukavat mutkat ja olimme lumirajan alapuolella. Paimentolaiset olivat tuoneet karjansa ylös kesälaitumille ja muuttaneet lohkokivistä rakennettuihin hökkeleihin. Vuoret laakson reunoilla olivat loivempia kuin Pakistanissa – mutta lumisia, ja taivas edessä kävi tummemmaksi. Puolivälissä Tashkurganiin alkoi tuiskuttaa lunta, jota alkoi kasaantua harteille ja Teneren tuulisuojaan. Tie oli kuitenkin sen verran lämmin, että se pysyi sulana ja tuisku laantui kymmenen kilometrin päässä.

 

Uudisasutusta Tashgurganin takamailla

Uudisasutusta Tashgurganin takamailla

 Tashkurganissa golfkärryn ja Rolls Roycen sekoitukselta näyttäneessä kulkuneuvossa istuneet poliisit neuvoivat meidät tulliin. Oppaamme Adil oli odottamassa, moottoripyörän renkaat desinfioitiin ja passit leimattiin, mutta koska valtion virastot koko laajassa Kiinan maassa elävät Pekingin aikaa, kello oli jo kahdeksan (paikallinen, epävirallinen aika on kolme tuntia vähemmän) ja pyörä piti jättää yöksi tullin varastoon.

 Vaikka olimme nyt Kiinassa, niin ennen kaikkea olimme saapuneet Keski-Aasiaan. Suurin osa asukkaista puhuu turkin sukuista uiguuria tai persia sukuista wakhin kieltä. Mainokset ja katukyltit oli kirjoitettu arabialaisin ja kiinalaisin merkein. Menimme Adilin kanssa syömään ravintolaan, jonka edessä lampaanlihavartaat kärisivät hiiligrillillä. Joimme pannullisen teetä ja söimme lagmania, paksua käsintehtyä nauhapastaa paprika-lammaskastikkeessa.

 

Lagman, Kebap ja tee. Uiguurien kansallisruokaa

Lagman, Kebap ja tee. Uiguurien kansallisruokaa

Hotellin aamiainen oli kiinalainen. Pyörivälle pöydälle kannettiin yrttivedessä ruskeiksi keitettyjä munia, höyrytettyjä sämpylöitä, riisikattilan pesuvettä, tulisia vihanneksia, keitettyjä maapähkinöitä, juustosta veistettyjä nuudeleita, kuumaa maitoa ja juuressuikaleita. Syömisjärjestyksen mallia täytyi vilkuilla naapuripöydistä.

 Tulliasiat saatiin järjestykseen puolilta päivin Pekingin aikaa ja lähdimme kohti Kashgaria. Saattoauto kaahasi niin lujaa, ettemme pysyneet perässä. Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja pysähdyimme kuvaamaan lumisia Kunlun vuoria, turkoosia Kanxiwa -järveä ja äkkijyrkkiä Pamirin rotkoja.

 

Kashgarin skootterit kulkevat sähköllä

Kashgarin skootterit kulkevat sähköllä

Lepäsimme pari päivää Kashgarissa nähtävyyksiä katsellen ja lagmania, lampaanlihaa sekä kiinalaisia kasvisruokia syöden. Kashgarin kahdeksankymmentälukuinen – tai aikaansa edellä oleva katumuoti sai Minnan haukkomaan henkeään. Äänettömät sähköskootterit olivat pelottavia Intian niemimaan pärinään ja tööttäilyyn tottuneille jalankulkijoille.

Kenkähulluus

Kenkähulluus

Silkkitiellä

 Kashgarin vanhakaupunki, joka oli vanhan Silkkitien tärkeimpiä risteyspaikkoja, on jäämässä uusien kiinalaisten ostoskeskusten jalkoihin. Han-kiinalaisten osuus asukkaista kasvaa jatkuvasti ja viranomaiset käyttävät vuoden 2008 Sichuanin maanjäristyksen tuhoja tekosyynä purkaa vanhat sokkeloiset savitiilikorttelit ja rakentaa uutta tilalle.

 Kashgarista matka jatkui kohti Torugartin solaa ja Kirgisiaa. Alkumatka ajettiin uutta silkkitietä länteen. Öljy ja kaasu virtaavat jo Keski-Aasiasta putkia pitkin Kiinaan ja moottoritie on rakenteilla. Passit tarkastettiin ja tulliasiat hoidettiin sata kilometriä ennen rajaa. Sitten seurasimme saattoautoa loivien vuorten ympäröimässä laaksossa kohti rajaa 3752 metrin korkeuteen. Viimeiset kilometrit köröteltiin taas soralla. Rajaportin läpi linja-autosta toiseen kävelevät turistit toivat mieleen vankien vaihdon. Hyvästelimme Adilin ja kurvailimme Tienšanin ”Taivaallisten vuorten” laaksoa Kirgisiaan.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | 1 Comment

Islamabadista Khunjerabin solaan

 

 

Apina havumetsässä

Apina havumetsässä

Karakorumin valtatie 

Murreen vuoristokylä Islamabadin yläpuolella on Pakistanin St.Moritz, jonne maan kauniit ja rikkaat pakenevat tasankojen polttavaa kesäaurinkoa.

 Meillä ei ollut varaa Murreen glamouriin, joten jatkoimme matkaa. Kallion seinään hakattu tie nousi korkeammalle, Kashmirin vuoret siinsivät laakson toisella puolen ja turistit kuvasivat toisiaan viimeisten sulavien lumikinosten päällä. Muutaman tolkuttoman hintapyynnön esittäneen hotellin jälkeen löysimme mukavan mökin Nathia Galista. Apinat rymistelivät terassilla, mutta hävisivät mäntymetsän siimekseen pimeän laskeuduttua.

 

Kohinaa Kohistanissa

Kohinaa Kohistanissa

Aamulla köröttelimme alas Abottabadiin ja valtatielle numero 315. Abottabad tunnetaan puistoistaan, armeijan esikunnistaan ja siitä, Osama bin Laden asui vuosikausia upseerien naapurissa. Valtatie 315 puolestaan tunnetaan nimellä Karakorum Highway, KKH.

 Kymmenen maissa saavuimme Thakotin sillalle, jossa tie ylittää Induksen, ja jota pidetään KKH:n varsinaisena alkupisteenä. Tarkistuspisteellä esittelimme passejamme, pistimme nimet isoon lokikirjaan ja jatkoimme matkaamme kahden poliisin saattelemina Kohistaniin. Indus kohisi alhaalla rotkossa ja ensimmäiset lumihuiput kohosivat joen toisella puolen.

 Ajoimme poliisien perässä Beshamiin, jossa söimme lounasta linnoitetussa valtion motellissa. Swatin laakso, jossa Taleban piti valtaa useamman vuoden, oli lähellä. Saattajien t-paidoissa luki rehvakkaasti Anti Terrorist Squad – Commando.

 

Kivivyöry Karakorumin valtatiellä

Kivivyöry Karakorumin valtatiellä

Yhden tarkastuspisteen takana kymmeniä kiihtyneitä miehiä kökötteli rinteellä ja kiivas puhe kantautui kaiuttimista. Henkilötiedot oli kirjattu ja odottelimme lupaa jatkaa. Rinteen taakse ei nähnyt mitä oli tekeillä. Mielenosoitus? – Kuulosti enemmän urheiluselostukselta. Kun puomi aukesi, mutkan takaa löytyi puoliksi tielle tehty krikettikenttä. Tie oli vuoristokylän ainut vaaterissa oleva paikka, joten se oli otettu hyötykäyttöön. Peli jatkui, kun olimme ajaneet kentän läpi.

 Dasussa saattajat sanoivat, että heidän pestinsä loppui tähän. Kun kysyimme, missä motelli oli, he kertoivat, että sinne oli matkaa vielä kymmenen kilometriä. Aurinko oli jo laskenut, ja vettä alkoi tihuutella, mutta tie parani ja ehdimme majapaikkaan juuri ennen kuin pimeys laskeutui kanjoniin. Kolmentoista tunnin hikinen ja pölyinen röykkyytys kirvoitti kärkevää sananvaihtoa moottoripyörämatkailun ihanuudesta.

 Karakorumin valtatie jatkui Induksen laaksossa kohti Gilgitiä. Toisella puolella kohosi korkea vuoren seinä, savinen joki velloi alhaalla ja kirkasvetiset purot virtasivat tien yli. Rinteeltä tielle vyöryneet kivet oli raivattu rotkon reunalle valliksi.

 

Shangri-La?

Shangri-La?

 Shangri-La

 Gilgitin pohjoispuolella alkaa toisenlainen Pakistan. Etelän kuhina ja Afganistanin rajaseutujen kähinä kantautuvat vuorten yli kuin kaikuina toisesta maailmasta. Tarinan Shangri-La´sta, onnellisten laaksosta, kertoi englantilainen James Hilton romaanissaan Sininen kuu vuonna 1933. Ennen romaanin kirjoittamista hän oli asunut useita vuosia Hunzan laaksossa.

 

Sää Hunzan Karimabadissa oli kuin Suomessa parhaina alkukesän päivinä. Kastelukanavat toivat vuorilta vettä hedelmäpuille, turkoosin värinen joki virtasi alhaalla ja yli seitsemän kilometrin korkuiset Spantik, Diran ja Rakaposhi kimmelsivät hohtavan valkoisina laakson toisella puolen. Kylä eli elämäänsä, kauppiaat eivät tyrkyttäneet, ruoka oli hyvää ja kahvilasta sai oikeaa kahvia.

 

Baltitin linna Karimabadissa

Baltitin linna Karimabadissa

Matkamiehen mieli järkkyi tällaisesta täydellisyydestä, kalenteri sekosi, paniikki iski ja lähdimme kohti Kiinaa päivän liian aikaisin, vaikka hotellin sata-vanha omistaja varoittelikin kiinalaisten kummallisista ruokailutavoista. ”Juovat teensäkin ilman maitoa ja sokeria”, hän päivitteli pöyristyneenä.

 Yksi reissun hurjimmista kokemuksista odotti Attabad -järvellä. Kolme vuotta sitten vuorenrinne romahti rotkoon padoten Hunza -joen. Syntyi järvi, joka peitti alleen useita kyliä ja parikymmentä kilometriä vastakunnostettua tietä. Järven pintaa on saatu laskettua kymmenkunta metriä räjäyttämällä ja kaivamalla patoa auki, mutta liikenne järven yli hoidetaan edelleen mereltä tuoduilla kalastusveneillä. Ensin täytyi allekirjoittaa paperi, jossa kertoi toimivansa täysin omalla vastuullaan ja sitten työntää Tenere louhikkoiselta rannalta lankkua pitkin veneeseen.

 

Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!

Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!

Sostissa kevät oli vasta aluillaan, hedelmäpuut kukkivat ja motellissa oli jäätävän kylmä. Seuraavana päivänä satoi vettä, joten saimme rauhassa sopeutua korkeaan ja kylmään ilmanalaan.

 Pakistanilainen tullimies penkoi – ja haisteli – tavaramme, saimme tarvittavat leimat ja lähdimme kohti rajaa, joka on 75 kilometrin päässä ja pari kilometriä korkeammalla. Liikennettä ei ollut paljoa  yksi kiinalainen rekka ja pari linja-autoa. Tien kunnossapito sen sijaan työllistää suuren joukon.

 Pidimme taukoa viimeisen tsekkarin jälkeen 3800 metrin korkeudessa, sitten asvaltti loppui ja alkoi kymmenen kilometrin soraserpentiini rajalle. Murmelit säksättivät vihaisesti mutta pakenivat koloihinsa hassusti pylkkärehtien, kun ajoimme lähemmäs. Ylempänä jakit söivät lunta ja pikkukiviä. Khunjerabin solassa, 4693 metrin korkeudessa, oli täysi talvi ja tiellä kymmenen senttiä tuoretta lunta.

 

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Pakistan | 3 Comments

Lahoresta Islamabadiin

Pakistanilaista rekkataidetta

Pakistanilaista rekkataidetta

Paluu Pakistaniin: Vieraanvaraisuutta ja rekkataidetta

Pakistanin passintarkistaja innostui veistelemään vitsejä ja tullikin oli leppoisalla tuulella. Kun leimat oli saatu, ajoimme ensimmäiselle puheaikaa myyvälle kioskille tankkaamaan kännykkäliittymää. Yritin soittaa Atifille, lahorelaiselle motoristille, joka lupasi majoittaa meidät. Viereisen huoltoaseman pojat kiikuttivat vesipullot lahjaksi, kun hikoilimme 38-asteen helteessä ajopuvuissamme. Kommunikaatio-ongelmien takia päädyimme ajamaan auringon paahteessa kahdeksan miljoonan asukkaan Lahoren keskustan läpi, mutta löysimme perille.

 

 

Teippitaiteilijan käsissä laukut saivat uuden ilmeen

Teippitaiteilijan käsissä laukut saivat uuden ilmeen

Ensimmäinen päivä Lahoressa meni jutustellessa ja tutustellessa. Toisena päivänä veimme alumiinilaukkumme koristeltaviksi. Meikäläiset sirkustirehtöörit ovat luultavasti kateellisia pakistanilaisille kuljetusyrittäjille, sen verran hillitöntä rekkataide on. Ensin ajattelimme maalauttaa laukut, mutta Atif kertoi, että teippaamalla saa hyvän lopputuloksen paljon nopeammin ja halvemmalla. Olin vähän epäileväinen, mutta vierailu teippitaiteilija pajaan vakuutti, että heijastava teippi oli oikea ratkaisu.

 

MAP:n porukka toivotti meidät tervetulleiksi Pakistaniin

MAP:n porukka toivotti meidät tervetulleiksi Pakistaniin

 Iltaa istuimme lahorelaisten motoristien kanssa. Motorcyclists Association of Pakistan on maanlaajuinen kerho, mutta vireintä toiminta on Lahoressa. Moottoripyörä on Pakistanissa arkinen kulkuneuvo tai työväline – tai muutaman superrikkaan elvistelyä varten hankkima kyykkypyörä tai Harrikka. MAP:n porukan pyörät ovat yleensä pieniä ja vanhoja, mutta niillä ajetaan paljon ja pitkiäkin reissuja. Seuraavana viikonloppuna kerho aikoi ajaa Islamabadiin tapaamaan Kiinan suurlähettilästä. He haluaisivat jatkaa Karakorum Highwayta Kiinan puolelle, mutta kalliiden ja hankalien lupien takia se on jäänyt haaveeksi.

 

Katusirkus ilmestyi kuin tyhjästä Lahoren vanhassa kaupungissa

Katusirkus ilmestyi kuin tyhjästä Lahoren vanhassa kaupungissa

Laukut olivat valmiit jo seuraavana aamuna. Teippimestari oli nipertänyt sadoista pienistä paloista kuudessa tunnissa komeaa jälkeä. Adil, yksi moottorikerhon aktiiveista esitteli meille kotikaupunkiaan. Tunnelma Lahoressa oli rento, tammikuun kireä ilmapiiri Islamabadissa ja Karachissa oli vain muisto.

 Nepalissa tapaamamme saksalainen Steven lähetti viestin, jossa hän kertoi olevansa matkalla Lahoreen, ja majoittuvansa paikallisen motoristin luokse. Kun kysyimme Atifilta, tiesikö tämä Stevenin isännän, vastaus yllätti: Hän oli tulossa samaan osoitteeseen!

 Stevenin aikataulu meni päivällä pitkäksi, mutta ehdimme kuitenkin tavata myöhäisellä päivällisellä, kun teimme lähtöä Islamabadiin.  Liikenne Lahoren ja Islamabadin yhdistävällä Great Trunk Roadilla oli Intiaan verrattuna rauhallista ja kaikki samaa kaistaa ajavat olivat matkalla samaan suuntaan. Saavuimme pääkaupunkiin vähän ennen pimeän tuloa ja söimme illallista majatalon pihalla kotoisen kesäisessä säässä. Lämmintä oli toistakymmentä astetta vähemmän kuin paahteisessa Lahoressa.

 

Slummeista yliopistoon päässeet nuoret ovat motivoituneita vapaaehtoistyöntekijöitä omilla kulmillaan. Paras osoitus Planin työn toimivuudesta!

Slummeista yliopistoon päässeet nuoret ovat motivoituneita vapaaehtoistyöntekijöitä omilla kulmillaan. Paras osoitus Planin työn toimivuudesta!

Slummeista opiskelemaan

Seuraavana aamuna ohjelmassa oli tutustuminen Planin toimintaan Islamabadissa. Aamulla saimme mojovan tietopaketin järjestöstä ja sen työstä. Sitten kävimme tervehtimässä slummeista lähtöisin olevia yliopisto-opiskelijoita, jotka toimivat kolmen viikon kurssin jälkeen vapaaehtoistyössä omilla kulmillaan. Motivoitunut ryhmä oli paras osoitus Planin työn tärkeydestä.

 Tämän jälkeen pääsimme vierailulle kummityttö-Mahreenin luokse. Nelivuotias ujosteli outoa väkeä, mutta hänen isosiskonsa uskaltautui Minnan syliin. Vaikka Mahreen onkin nimitetty kummilapseksi, ei hän, eikä hänen perheensä saa lahjoitusrahoja, vaan ne käytetään koko kulmakunnan hyväksi.

 Läheisessä naistentalossa alueen tytöille ja naisille opetettiin terveystietoa, hygieniaa, käsitöitä ja yrittäjyyttä. Kiitimme kiinnostavasta päivästä ja jatkoimme pohjoiseen – kohti Karakorumin valtatietä ja Kiinaa.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Pakistan | 5 Comments