Apina havumetsässä
Karakorumin valtatie
Murreen vuoristokylä Islamabadin yläpuolella on Pakistanin St.Moritz, jonne maan kauniit ja rikkaat pakenevat tasankojen polttavaa kesäaurinkoa.
Meillä ei ollut varaa Murreen glamouriin, joten jatkoimme matkaa. Kallion seinään hakattu tie nousi korkeammalle, Kashmirin vuoret siinsivät laakson toisella puolen ja turistit kuvasivat toisiaan viimeisten sulavien lumikinosten päällä. Muutaman tolkuttoman hintapyynnön esittäneen hotellin jälkeen löysimme mukavan mökin Nathia Galista. Apinat rymistelivät terassilla, mutta hävisivät mäntymetsän siimekseen pimeän laskeuduttua.
Kohinaa Kohistanissa
Aamulla köröttelimme alas Abottabadiin ja valtatielle numero 315. Abottabad tunnetaan puistoistaan, armeijan esikunnistaan ja siitä, Osama bin Laden asui vuosikausia upseerien naapurissa. Valtatie 315 puolestaan tunnetaan nimellä Karakorum Highway, KKH.
Kymmenen maissa saavuimme Thakotin sillalle, jossa tie ylittää Induksen, ja jota pidetään KKH:n varsinaisena alkupisteenä. Tarkistuspisteellä esittelimme passejamme, pistimme nimet isoon lokikirjaan ja jatkoimme matkaamme kahden poliisin saattelemina Kohistaniin. Indus kohisi alhaalla rotkossa ja ensimmäiset lumihuiput kohosivat joen toisella puolen.
Ajoimme poliisien perässä Beshamiin, jossa söimme lounasta linnoitetussa valtion motellissa. Swatin laakso, jossa Taleban piti valtaa useamman vuoden, oli lähellä. Saattajien t-paidoissa luki rehvakkaasti Anti Terrorist Squad – Commando.
Kivivyöry Karakorumin valtatiellä
Yhden tarkastuspisteen takana kymmeniä kiihtyneitä miehiä kökötteli rinteellä ja kiivas puhe kantautui kaiuttimista. Henkilötiedot oli kirjattu ja odottelimme lupaa jatkaa. Rinteen taakse ei nähnyt mitä oli tekeillä. Mielenosoitus? – Kuulosti enemmän urheiluselostukselta. Kun puomi aukesi, mutkan takaa löytyi puoliksi tielle tehty krikettikenttä. Tie oli vuoristokylän ainut vaaterissa oleva paikka, joten se oli otettu hyötykäyttöön. Peli jatkui, kun olimme ajaneet kentän läpi.
Dasussa saattajat sanoivat, että heidän pestinsä loppui tähän. Kun kysyimme, missä motelli oli, he kertoivat, että sinne oli matkaa vielä kymmenen kilometriä. Aurinko oli jo laskenut, ja vettä alkoi tihuutella, mutta tie parani ja ehdimme majapaikkaan juuri ennen kuin pimeys laskeutui kanjoniin. Kolmentoista tunnin hikinen ja pölyinen röykkyytys kirvoitti kärkevää sananvaihtoa moottoripyörämatkailun ihanuudesta.
Karakorumin valtatie jatkui Induksen laaksossa kohti Gilgitiä. Toisella puolella kohosi korkea vuoren seinä, savinen joki velloi alhaalla ja kirkasvetiset purot virtasivat tien yli. Rinteeltä tielle vyöryneet kivet oli raivattu rotkon reunalle valliksi.
Shangri-La?
Shangri-La
Gilgitin pohjoispuolella alkaa toisenlainen Pakistan. Etelän kuhina ja Afganistanin rajaseutujen kähinä kantautuvat vuorten yli kuin kaikuina toisesta maailmasta. Tarinan Shangri-La´sta, onnellisten laaksosta, kertoi englantilainen James Hilton romaanissaan Sininen kuu vuonna 1933. Ennen romaanin kirjoittamista hän oli asunut useita vuosia Hunzan laaksossa.
Sää Hunzan Karimabadissa oli kuin Suomessa parhaina alkukesän päivinä. Kastelukanavat toivat vuorilta vettä hedelmäpuille, turkoosin värinen joki virtasi alhaalla ja yli seitsemän kilometrin korkuiset Spantik, Diran ja Rakaposhi kimmelsivät hohtavan valkoisina laakson toisella puolen. Kylä eli elämäänsä, kauppiaat eivät tyrkyttäneet, ruoka oli hyvää ja kahvilasta sai oikeaa kahvia.
Baltitin linna Karimabadissa
Matkamiehen mieli järkkyi tällaisesta täydellisyydestä, kalenteri sekosi, paniikki iski ja lähdimme kohti Kiinaa päivän liian aikaisin, vaikka hotellin sata-vanha omistaja varoittelikin kiinalaisten kummallisista ruokailutavoista. ”Juovat teensäkin ilman maitoa ja sokeria”, hän päivitteli pöyristyneenä.
Yksi reissun hurjimmista kokemuksista odotti Attabad -järvellä. Kolme vuotta sitten vuorenrinne romahti rotkoon padoten Hunza -joen. Syntyi järvi, joka peitti alleen useita kyliä ja parikymmentä kilometriä vastakunnostettua tietä. Järven pintaa on saatu laskettua kymmenkunta metriä räjäyttämällä ja kaivamalla patoa auki, mutta liikenne järven yli hoidetaan edelleen mereltä tuoduilla kalastusveneillä. Ensin täytyi allekirjoittaa paperi, jossa kertoi toimivansa täysin omalla vastuullaan ja sitten työntää Tenere louhikkoiselta rannalta lankkua pitkin veneeseen.
Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!
Sostissa kevät oli vasta aluillaan, hedelmäpuut kukkivat ja motellissa oli jäätävän kylmä. Seuraavana päivänä satoi vettä, joten saimme rauhassa sopeutua korkeaan ja kylmään ilmanalaan.
Pakistanilainen tullimies penkoi – ja haisteli – tavaramme, saimme tarvittavat leimat ja lähdimme kohti rajaa, joka on 75 kilometrin päässä ja pari kilometriä korkeammalla. Liikennettä ei ollut paljoa – yksi kiinalainen rekka ja pari linja-autoa. Tien kunnossapito sen sijaan työllistää suuren joukon.
Pidimme taukoa viimeisen tsekkarin jälkeen 3800 metrin korkeudessa, sitten asvaltti loppui ja alkoi kymmenen kilometrin soraserpentiini rajalle. Murmelit säksättivät vihaisesti mutta pakenivat koloihinsa hassusti pylkkärehtien, kun ajoimme lähemmäs. Ylempänä jakit söivät lunta ja pikkukiviä. Khunjerabin solassa, 4693 metrin korkeudessa, oli täysi talvi ja tiellä kymmenen senttiä tuoretta lunta.
Hurjaa menoa!
Ehdottomasti kirjaksi nämä kertomukset Rami!
Melekosta reissua äijä vääntää.. Thumbs up 🙂
Great adventure. Looks like you guys had fun.
Found this blog while searching your motorbike’s number plate. I saw it parked in Hunza and noticed the truck art on the luggage boxes. I took a picture with it thinking, oh cool someone from Finland has ridden all the way here. At that time I had no idea that I would end up in Finland myself 😀