Intian liikenteessä kaksi kättä ei riitä.
Sininen Kaupunki
Turkin Kappadokian jälkeen suurin osa tapaamistamme matkaajista oli mitannut maanteitä omilla ajoneuvoillaan. Jodhpurissa saavuimme pitkästä aikaa reppukansan reviirille. Majatalon kattoterassilla olutta hörppivä ja statuspäivityksiä verkkoon näpyttelevä väki oli saapunut Intiaan lentokoneilla maailma eri kolkista.
Pari päivää kiertelimme kaupunkia brittiläis- punjabilaisen Kumarin, indonesialaisen Imelin ja kameroiden kanssa. Ryhmää täydennettiin tilanteen mukaan marokkolaisilla ja brassivahvistuksilla. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla nurkan takana saattoi metelöidä värikäs hääkulkue tai vastaan kaahata guru skootterilla peililasit silmillään. Valokuvaushulluus sai yliotteen ja kameran muistikortille tallentui yli viisisataa kuvaa – vaikka ne parhaat tilanteet tietysti vilahtivat salamannopeudella ohi, niin ihan kelpo vonkaleitakin jäi saaliiksi.
Sinisessä kaupungissa muidenkin värien käyttö on sallittu.
Kiipesimme Mehrangarin linnoitukselle, kaupungin yläpuolelle, katsomaan auringonlaskua. Pappiskastin sinistä tunnusväriä on alettu käyttää ihan yleisesti talojen maalaamiseen. Etäisyys häivytti armollisesti betonin harmauden, töryn ja roskat – ja kaupunki hohti kuin jättiläismäinen safiiri.
Jodhpurin valtava Mehrangarh -linnoitus ja palatsi sen sisällä ovat edelleen kuninkaallisen perheen yksityistä omaisuutta, mutta museoon pääsevät köyhemmätkin sandaalinkuluttajat tutustumaan pääsymaksua vastaan.
Köysiradalla Auringonlaskuun.
Siirtomaa-aikaan britit hallitsivat kolmasosaa Intiasta paikallisten kuninkaiden, maharadžojen ja nawabien avulla. Ennen Intian itsenäistymistä ja jakoa vasallivaltioita oli yli kuusisataa ja joidenkin hallitsijoista tuli satumaisen rikkaita. He pitivät hoviaan pitkiä aikoja Euroopan loistohotelleissa ja hankkivat talleihinsa Rolls Royceja ja Cadillaceja. Intian itsenäistyttyä he menettivät hallitsijan valtuutensa, mutta säilyttivät etuoikeuksia vuoteen 1971. Linnojen ja palatsien ylläpitokulut ovat tietysti ruhtinaallisia ja useita Intian palatseja on muutettu luksushotelleiksi.
Seuraavan aamupäivän ihastelimme palatsia, sen aarteita, taidekokoelmaa ja näkymiä korkealta kaupungin yläpuolelta. Iltapäivällä haimme vauhtia katukeittiöstä ja palasimme linnanmuurille, josta lähdimme puolentoista tunnin retkelle louhikkoisten rotkojen yli. Hikoilla ei tällä kertaa tarvinnut, vaan matkaa tehtiin vaijereita pitkin liukumalla. Köysiratoja oli kaikkiaan kuusi, joista pisin kolmesataa metrinen. Vauhtia riitti ja kulissitkin olivat kuninkaalliset.
Intian Venetsia
Kerjäläistytöt Udaipurissa.
Vaarallisia tilanteita oli tarjolla taas seuraavana aamuna, kun palasimme tien päälle. Pari kasvomaalauksen saanutta norsua nosti tunnelmaa ja pöljät ohittelijat verenpainetta. Suunnistimme kohti Intian Venetsiaksikin mainittua Udaipuria. Suora tie halkoi viljelysmaita pari sataa kilometriä. Lämpötila huiteli kolmen kympin kieppeillä ja Minnakin riisui Gore -vuorin takistaan. Melko pian tie kääntyi metsäisille kukkuloille ja lämpötila laski kymmenisen astetta.
Illallista söimme majatalon kattoterassilla mykistyneinä. Uskomatonta, mutta Udaipurin ilta oli Jodhpuriakin komeampi. Valtava linnoitus kohosi suoraan järvestä, jonka keskellä kellui valkoinen marmoripalatsi, jonne Roger Mooren näköinen salainen agentti ui krokotiilipuvussa tapaamaan Octopussya. Tapahtuman kunniaksi kaupungin majataloissa esitetään joka ilta samaa elokuvaa. Mustekalanaisen palatsissa sijaitsevan Lake Palace Hotellin elokuvatarjonta jäi tarkastamatta. Huoneen olisi saanut 330 eurolla, mutta parkkipaikka olisi ollut järven toisella puolella…
Talvella Intiassa vietetään häitä ja soittajilla riittää keikkaa.
Sydäntalvella hääkausi on Intiassa kuumimmillaan. Udaipurissa riitti kilkettä, kalketta, rummutusta, torven törinää ja ilotulituksia. Värikkäät kulkueet kiersivät vanhaakaupunkia ja turisteilla riitti ihmeteltävää. Myös turisteja riitti. Jodhpurissa ulkomaalaisiin oli totuttu, mutta kaupunki eli omaa elämäänsä. Udaipur eli matkailijoista. Se tarkoitti matkatoimistoja, kokkauskursseja, hyvää kahvia, halpoja pesuloita, käsityöputikkeja ja kattoravintoloita, mutta myös monenlaisia koijareita ja tyrkyttäjiä.
Joskus reissuvalmisteluista kertovassa postauksessa kehuin Horizonsunlimited.comia, maantienkiertäjien nettiyhteisöä, josta on löytynyt vastaus moneen kysymykseen. Koska Kiinassa ulkomaalaiset eivät saa ajaa ominaan, olen kysellyt löytyisikö keväällä ketään jakamaan pakollisia opastuskustannuksia. Yksi kiinnostuneista lähetti viestiä ja pyysi kylään, jos olisimme nurkilla. Ja ihme kyllä olimme! Lykkäsimme rantalomaa vielä hieman ja teimme pienen lenkin Vadodaraan katsomaan, mikä tämä Royal Enfieldillä Lontooseen ajamista suunnitteleva nimimerkki oli miehiään.
Klikkaa galleria auki pikkukuvista!
Eikös siinä vieressä ole Jaisalmer? Eräs juttu kaipaa vahvistusta, vaikka vuohi villapuserossa tukee tätä. Voisi se olla aasikin. Pitäneekö paikkansa?
Jaisalmer oli nurkilla, mutta jäi käymättä. Aasit on tähän asti olleet alasti, muutamia on meikattu tai hennattu.
Varmaan feministi tuo wuohhi…