Sopeutumisvaikeuksia au lait

 

Tädin onnea

Tädin onnea

Istun katsastuksesta pompanneen autovanhukseni ratissa ja koetan muistaa. Sillä lailla epätoivoisesti pinnistämällä. Olen lähdössä Raahesta – tavaroideni väliaikaisvarastosta, jota äitini kodiksi myös kutsutaan – takaisin uuteen kotikaupunkiini Ouluun, eikä minulla ole aavistusta, missä kotiavainnippuni sijaitsee. Lompakko ja tärkeimmät käyttövaatteet, kuten kumisaappaat, tuulitakki ja parit virttyneet legginssit löytyivät Temmekseltä Ramin äidin luota reilun kahden viikon “hei eikö mulla ollu joku takkiki” -hohhailun jälkeen. Äiti esittää varovaisen kysymyksen “ookko varma, että sulla ylipäätään on omia avvaimia?” Seuraa raivokas kaasutus pihasta. Siitä olen varma, että haluan olla tiellä taas.

Oulun koti eli Ramin entinen poikamiespoksi tervehtii ummehtuneella hajulla ja remonttikaaoksella. Muistan kättelyssä unohtaneeni tiskiharjan ja pyykinpesuaineen Raaheen. Ankea retkipatja laastipölyisellä lattialla saa selän vingahtamaan pelkästä ajatuksesta, edellisviikon kolme yötä veti oikean jalan lähes kävelykyvyttömään kuntoon. Seisoessani avuttomana keskellä asuntoa Rami soittaa, että työkomennus jatkuu pari päivää yli oletetusta, mikä tarkoittaa remonttiaikataulun venymistä. Oletetusti raivostun. Pakkaan pari puolipuhdasta vaatepartta kassiin ja nostan kytkintä, olkoon vaikkapa Kainuun vuoro. Ei tällaista arkea, ei nyt. Eihän tarvitsisi laskeutua, kotiutua ihan vielä?

Reissu ei hevin halua poistua meistä, eikä me reissusta. Reissun jälkeistä elämää (lue: haahuilua) on kulunut reilu kuukausi, jonka aikana Rami on käynyt työn puolesta Venäjällä ja Ruotsissa jo useaan otteeseen, itse olen yöpynyt tasan kymmenessä eri osoitteessa ympäri maata. Viisi yötä putkeen on ennätys samassa kortteerissa. Ennen reissua oli puhetta mahdollisesta levottomuudesta, jonka kotiinpaluu aiheuttaa, jotakuta tämä voisi alkaa jo huolestuttaa. Niin kauan kuin talous antaa myöten, jatkan ympäri Suomea ripottautuneiden ystävien luona ravaamista ja annan maiseman vaihtumisesta aiheutuvan euforian tunkeutua jäseniin.

Tunkee sinne jäseniin onneksi muutakin, kuten pitelemätöntä rakkautta pieniä tulokkaita kohtaan. Reissun aikana minusta tuli neljättä kertaa kummitäti – ja myös ihan oikea täti. Suurenmoisia onnenkyyneleitä on tyrskynyt silmäkulmista jälleennäkemisten myötä. Oma voimapaikka on säilynyt muuttumattomana meren rannalla, valoisat kesäyöt ja puhdas hanavesi jaksavat ihastuttaa, turvallisuudentunne tuudittaa. Oma kieli ja ujot ihmiset, liikennekulttuuri ja kunnon kahvi, äidin puusauna ja karviaispensas. Onnentunnetta löytyy päivittäin vähäisistä asioista, itsestään selvyyksistä.

Illalla saan kiihkeän viestin, joka laittaa pasmat taas tolaltaan: “Minna! You must come to Laos!” Annan ystävän viestin kaikua päässäni. “Not just yet, dear.” Ei ihan vielä. Mutta seuraavalle reissulle osaan jo pakata.

Categories: Sieltä ja täältä | 3 Comments

Uralskista kotiin

 

Taideteokset ovat kestäneet kauemmin kuin rakennukset niiden taustana

Taideteokset ovat kestäneet kauemmin kuin rakennukset niiden taustana

Volgan rantaan

Alkukesän koivunlehdet loistivat kirkkaanvihreinä ja kirkkojen kupolit kimalsivat Uralskin ilta-auringossa, mutta aro jatkui puuttomana Euroopan puolellakin. Kazakstanin ja Venäjän raja sijaitsi keskellä ei mitään ja taskun pohjalle jäi käyttämättömiä tengejä. Ajoimme kohti Samaraa ja Frederik renkutti päässä Volgaa.

Samarasta löysimme mukavan hostellin, joka ei hölmön viisumin rekisteröintisäännön takia uskaltanut ottaa meitä asiakkaikseen. Neuvostoliiton perintönä ulkomaalaiset, jotka viettävät Venäjällä yli viikon joutuvat rekisteröimään viisuminsa hotellissa tai poliisilla. Hostelleissa rekisteröinti ei onnistunut.

 

Samarassa sai olutta suoraan panimon hanasta

Samarassa sai olutta suoraan panimon hanasta

Lämpömittari kohosi yli kolmen kympin, mutta Volgan vesi oli edelleen jäätävän kylmää. Janoiset kaupunkilaiset hakivat panimon tehtaanmyymälästä olutta suuriin kanistereihin ja jatkoivat kuivakalakaupan kautta joen rannalle. Me jatkoimme matkaamme ylävirtaan ja Volga leveni Kuibyševin mereksi, jonka vastarantaa ei näkynyt. Eikä ihme – Euroopan suurin patoallas on puolitoista kertaa Saimaan laajuinen!

Sohvamajoitusta

Kazanista löytyi sohvasurffauspaikka. Isäntämme Ruslan oli päivät töissä ja illat harrastamassa, mutta kertoi meille kotikaupunkinsa kiinnostavimmat paikat ja antoi meille asuntonsa avaimet. Pidimme seuraa lihavalle kissalle ja lähdimme katsomaan Tatarstanin pääkaupunkia. Kazanissa järjestetään tänä kesänä universiadit, opiskelijoiden olympialaiset, joihin odotetaan kymmeniätuhansia kävijöitä. Öljyrahalla rikastunutta kaupunkia remontoitiin ja puunattiin vimmatusti juhlakuntoon.

 

Kazanin katusoittajat

Kazanin katusoittajat

Seuraava yöpaikka löytyi Linan sohvalta Nižni Novgorodista. Kiireisellä opiskelijatytöllä oli tenttiviikko, ja hän pahoitteli, kun ei voinut esitellä meille kotikaupunkiaan. Me olimme otettuja lyhyellä varoitusajalla saadusta majapaikastakin. Katselimme lastenpäivän meininkiä Kremlissä, ihastelimme kirkkojen värikkäitä kupoleita ja kävimme operetissa, jonka miespääosan esittäjä oli charmantti kuin suomalainen poliitikko. Naislaulaja ja can-can -tanssijattaret olivat onneksi viehkompia.

 

 

 

Uupperaa

Uupperaa

Seuraavana iltana vuorossa oli toisenlaiset kekkerit, kun jatkoimme matkaamme Šujaan. Opaskirjan innoittamina pysähdyimme ikoni- ja miniatyyrimaalareistaan tunnettuun Palekhiin. Huoltoasemalla juttelemaan tuli Jura, oikea ”pahapersepaikkeri” prosenttiliiveineen kaikkineen. Hän kertoi itsekin tehneensä pitkiä reissuja muun muassa Turkin kautta Kaukasukselle ja Vladivostokiin – ja kutsui meidät kylään. Majoituimme Grazy Region MC:n tallille ja lähdimme syömään Juran ja hänen veljensä Sergein omistamaan ravintolaan. Muutaman oluen jälkeen veljekset kertoivat omistavansa myös ikonitehtaan, joka toimitti kullattuja ikoniseiniä kirkkoihin ympäri laajan Venäjän maan. Enää ei tarvinnut ihmetellä miesten uusia Harrikoita ja GSA Bemareita. Kovanaamaimago kuuluu asiaan venäläismotoristien piireissä.

 

 

 

Leningradin oblasti

Leningradin oblasti

Palekhista ajoimme Jaroslavliin ja sieltä Tšerepovetsiin. Varsinkin ensin mainittu yöpaikka olisi ansainnut enempikin huomiota, mutta koti oli jo liian lähellä. Havumetsät, peltotilkut, joet ja järvet näyttivät tutuilta. Siisteys ja vehreys tekivät vaikutuksen Intian törkyisyyden, karujen vuoristojen ja puuttoman aron jälkeen. Tšerepovetsissä oli aika sanoa hyvästit Nepalista ostetulle eturenkaalle, joka oli kulunut pahasti hampaille. Samalla päätin, että häijysti rahiseva ketju saa luvan kestää Suomeen asti ja lähdimme Tihvinää kohti. Tie Rybinskin tekojärven pohjoispuolella oli odotettua parempaa, joten päätimme ajaa saman tien Pietarin ohi Terijoelle. Vaikka olimme tulossa moottoripyörällä Intiasta, tuntui Pietarin kehän päätön meno pelottavalta.

 

Vieremällä näytti, että kotiin ei pästä kuivina

Vieremällä näytti, että kotiin ei pästä kuivina

Kotiutuminen

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli rajan ylitys. Venäjän tulli hieman ihmetteli Kazakstanissa leimattua tulliselvitystä ja Suomen tulli Carnetia, johon piti saada loppuleimat. Rajalta jatkoimme Parikkalaan, jossa sankariseikkailija Naukkarinen oli laatinut karjalanpaistin ja rypyttänyt itse piirakatkin. Aikamoinen Shangri-La löytyi Kinnarniemen saunamökiltä, kun aamu alkoi valjeta ja kiuas hiljalleen hiipua. Järvi höyrysi ja taivaalta ripsi hiljalleen vettä.

Viimeiset viisisataa kilometriä nautiskelimme Kesä-Suomen tasaisista teistä, hiljaisesta liikenteestä. Kohta oli juhannus, tien päällä oli vierähtänyt kahdeksan ja puoli kuukautta. Kilometrejä oli 23:ssa eri maassa kertynyt yhteensä 28 500.

 

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Eurooppa | 6 Comments

Aralskista Uralskiin

 

Diktaattorin päiväuni

Diktaattorin päiväuni

Olipa kerran meri…

Ruori ja ankkuri kaupungin portissa kertoivat, Aralskin historiasta. Neljäkymmentä vuotta sitten täältä pääsi laivalla 400 kilometrin matkan Uzbekistanin Mojnaqiin, sitten maailman neljänneksi suurin järvi katosi.

 Tuuli puhalsi hiekkaa silmiin, kun kiertelimme Aralskin keskustassa etsimässä majapaikkaa. Tunnin harhailun jälkeen oli uskottava, että purkukunnossa ollut Hotelli Aralsk oli kaupungin ainoa. Moottoripyörä saatiin parkkiin naapuritalon aidatulle pihalle. Satamassa seisoi pari betonipukeille nostettua laivaa ja ruosteiset nosturit kurkottelivat kohti 12 kilometrin päässä lainehtivaa Pohjois-Aralia. Kaukaisimmillaan ranta kävi jopa sadan kilometrin päässä, mutta vuonna 2005 Kazakstan rakensi padon, joka erotti kuivuneen järven etelä- ja pohjoisosat toisistaan. Tämä pelasti pohjoisosan, mutta löi viimeisen naulan eteläisen Araljärven arkkuun. Amudarja -joen vesi haihtuu Uzbekistanin puuvillaviljelmillä taivaantuuliin, ennen kuin se ehtii järveen.

 

Kuivuneen järven pohjalla risteili hiekkaisia polkuja

Kuivuneen järven pohjalla risteili hiekkaisia polkuja

Aralskin nuoret eivät seudun ankeudesta välittäneet, vaan nauttivat perjantai-illan huumasta ja käskivät tarjoilijamummon kääntää volumenupit nurin ja diskopallon pyörimään. Me lähdimme katsomaan auringonlaskua satamaan, mutta alue oli aidattu, ja kävelimme takapihojen kautta hotellille.

Aamulla nukuimme pitkään ja lähdimme katsomaan laivoja Zhalanashiin. Ongelma oli, että entiseen kalastajakylään ei ollut minkäänlaisia opasteita. Huoltoasemallakaan kukaan ei tuntunut tietävän, mutta eräs tankkaaja lupasi opastaa meidät merelle. Ajoimme hänen perässään hiekkaisen uran alkuun ja totesimme, ettei sitä pystynyt ajamaan kahdestaan. Vein Minnan hotellille, kiertelin entisiä rantoja ja järven pohjan polkuja, ja kun olin jo palaamassa löysin arolle vievän soratien. Suunta oli oikea ja vastaan tuli linja-autokin.

 

Kuivalle maalle jäänyt kalastusalus

Kuivalle maalle jäänyt kalastusalus

Kuudenkymmenen kilometrin rymistelyn jälkeen olin perillä. Suuret hevos- ja kamelilaumat laidunsivat kylän reunalla, mutta raitti vaikutti autiolta. Muutama vodkan hajuinen ukko neuvoi polun kuivalle maalle jääneen laivan luokse. Otin kuvia ja katsoin kelloa. Oli jo myöhä, ja minun piti soittaa Minnalle, mutta arolla ei ollut kenttää – niin kuin ei ollut ollut kylässäkään. Tenere otti nimismiehenkiharat hyvin vastaan kovemmallakin vauhdilla, mutta sitten montuissa alkoi kuulua inhottavaa räminää. Kiinalainen eturengas oli hieman alkuperästä korkeampi ja nappulat hakkasivat lokasuojaan, joka antoi periksi. Jeesusteippasin halkeamat ja jatkoin matkaa rauhallisemmin. Teippikorjaus kesti Suomeen asti!

 

Aamulla täytimme tankin piripintaan ja lähdimme Aktöbeä kohti. Matkaa oli taivallettavana yli 620 kilometriä. Aro oli tasaista kuin tyyni merenselkä. Pohdimme aron ja aavikon eroa, kun kasvillisuus kävi aina vain harvemmaksi. Puolentoista tunnin ajon jälkeen tien varressa oli pieni baari, jossa söimme kaalikeittoa ja joimme teetä. Kamelit tulivat pihaan ihmettelemään, kun teimme lähtöä. Yksitoikkoinen maisema muuttui hieman vihreämmäksi ja 400 kilometrin ajon jälkeen löysimme Karabutakista huoltoaseman. Edellisten päivien raivokas tuli oli laantunut, mutta ilma oli kolea. Muutama mustan puhuva kukkula ilmestyi horisonttiin. Ne olivat Khromtaun kromikaivosten jätevuoria. Kaivoskaupungista olisi löytynyt hotellikin, mutta päätimme jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan Aktöbeen.

 

Jousimies vahtii renkaanvaihtoa

Jousimies vahtii renkaanvaihtoa

Aktöben ympäristössä suuria siivuja villistä arosta oli kesytetty pelloksi, mutta pian ruohomeri vei taas voiton. Puoli välissä Uralskiin pysähdymme syömään, mutta baarin pihassa eturengas lieputti pahasti. Solmulle jäänyt sisäkumi oli antanut periksi ja ennen ruokaa piti rueta rengashommiin. Varasisärengas oli reikiintynyt tiukassa paketissaan ja aikaa paloi ennen kuin tielle päästiin takaisin. Uralskiin ehdittiin kuitenkin ennen pimeää. Olimme jo Brysselin korkeudella ja luodetta kohti ajettaessa päivä piteni vauhdilla.

 Ennen Uralskin keskustaa ylitimme Ural -joen ja palasimme Eurooppaan. Kazakstan on valtavien etäisyyksien maa. Uralskista Zaisaniin, Kiinan rajalle on maanteitä pitkin monta sataa kilometriä pidempi matka kuin Ouluun!

 

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | Leave a comment

Bishkekistä Aralskiin

 

Unikkoja Kirgisian arolla

Unikkoja Kirgisian arolla

 Arolle

Bishkekin länsipuolella maisema jatkui samanlaisena kuin idässäkin, mutta nyt aro kukki! Enimmäkseen kirkkaanpunaisena, mutta paikoin unikkolakeutta sävyttivät valkoiset ja vaaleanpunaiset kukat. Kylät näyttivät venäläisiltä, talot oli rakennettu päätien varteen päädyt tielle päin.

 Rajalla ei ollut ruuhkaa. Kazakstan ja Venäjä ovat nykyään tulliliitossa, joten tulliselvityslomake näytti tutulta. Englanninkielistä versiota ei tietenkään ollut tarjolla. Rajan jälkeen ajoimme länteen kohti Tarasin kaupunkia. Kolmenkymmenen kilometrin päässä rajalta saavuimme uudelle Almaty – Tashkent moottoritielle, jonka eritasoliittymän päältä näki vilauksen arosta koko laajuudessaan.

Törsti mehiläistenhoitaja ja siirrettävä hunajatehdas

Törsti mehiläistenhoitaja ja siirrettävä hunajatehdas

 Etelä-Kazakstanissa kaupunkeja oli kohtuullisen tiheässä, joten pidimme päivämatkat lyhyinä ja säästelimme voimia arolle. Mieleen painuvin pysähdyspaikka oli Turkestan, muslimien pyhä kaupunki. Lauantai iltapäivällä avioliittopalatsin liukuhihnalta saapuneet hääparit kiertelivät seurueineen ja valokuvaajineen mausoleumeja, jotka olivat kyllä komeita, mutta paras meininki löytyi hotellin ulkoilmadiskosta.

 

Kazkstanin tietyöt olivat raskaita kahlattavia

Kazkstanin tietyöt olivat raskaita kahlattavia

Rengasrulettia ja viisumin rekisteröinti

Halvat hotellit eivät suostuneet tekemään viranomaisten vaatimaa viisumien rekisteröintiä. Turkestanissa rekisteröinti ei onnistunut edes poliisiasemalla, mutta Kizilordassa saimme paperit kuntoon. Päätin harjoituksen vuoksi vaihtaa itse loppuun kalutun Michelinin Nepalista ostettuun nappularenkaaseen. Kolme päivää ja 1300 kilometriä manailin epätasapainoista ja pompottavaa kiinalaista rengasta, joka kului epätasaisesti. Kun rengas viimein puhkesi ja epätasapainon syy selvisi, manasin laiskaa renkaanvaihtajaa, joka ei malttanut pumpata ilmaa, vaan poksautti hiilidioksidipatruunan, jolloin sisärengas jäi solmuun…

 Kun lähdimme Kizilordasta tie kulki laajojen tulva-altaiden läpi, joiden tarkoitusta mietimme päämme puhki. Mieleen ei tullut, että arolla olisi merkittävää riisin tuotantoa. Tie muuttui pian röykkyiseksi työmaaksi ja tuuli alkoi puhaltaa myrskyn voimakkuudella. Tietyötä riitti kymmeniä kilometrejä. Välillä noustiin parimetriä korkealla penkalla kulkevalle uudelle tielle, jossa väkivaltainen arotuuli riepotti ja palattiin taas alas pillarin uraan. Aralskiin oli matkaa yli 400 kilometriä ja aroa riitti joka suunnassa silmänkantamattomin. Ei paljon naurattanut.

 

Arolla ei silmä tökkää!

Arolla ei silmä tökkää!

Vajaan 200 kilometrin päässä Zhosalyssa rengas oli tyhjä ja me aivan poikki. Kurvasimme huoltoasemalle kysymään paineilmaa. Sitä ei ollut, mutta ystävällinen nuorimies lähti opastamaan meidät rengaskorjaamolle. Täytimme renkaan, joka näytti pitävän. Ajattelin, että renkaanvaihtopuuhissa venttiili oli jäänyt löysälle. Avulias Kalim kertoi, että kylässä olisi hotellikin, joten päätimme jäädä yöksi ja katsoa olisiko renkaassa ilmaa vielä aamullakin. Lupasin tarjota auttajalle kahvit, joten hotelliin kirjautumisen jälkeen lähdimme pistäytymään kylällä. Kahvien jälkeen kiertelimme torilla. Kalim teki ostoksia, pudotti minut autolla hotellille ja antoi ostoskassin sisältöineen eväiksi nukkumaan jääneelle Minnalle!

 

Baikonurista pääsee avaruuteen

Baikonurista pääsee avaruuteen

Ilma oli pysynyt renkaassa yön yli, joten jatkoimme matkaa melko hyvillä mielin. Pysähdyimme Baikonurissa, josta Neuvostoliitto ampui taivaalle Sputnikin, Juri Gagarinin ja Valentina Tereškovan (ensimmäinen nainen avaruudessa). Sen jälkeen kun NASA lopetti sukkulalennot vuonna 2011, Baikonur on ollut maapallon ainut paikka josta on säännöllistä liikennettä avaruuteen. Venäjä on vuokrannut suljetun avaruuskaupungin Kazakstanilta vuoteen 2050 asti. Arolta avaruuteen on lyhyempi ja luultavasti tasaisempi tie kuin Moskovaan.

 Aralskia lähestyttäessä tuuli juoksutti hiekkaa tien yli. Satamakaupunki, jolta ahneus ja ajattelemattomuus veivät meren, oli ankea. Niin ankea, että siihen teki mieli tutustua parin päivän ajan.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | Leave a comment

Torugartin solasta Bishkekiin

 

Pitkä tie Kirgisian arolla

Pitkä tie Kirgisian arolla

Kirgisia

Kiinan rajan jälkeen edessä avautui pyöreiden vuorten ympäröimä laakso, jonka pohjalla soratie vei kohti Kirgisian raja-asemaa. Portilla oli muutama rekka ja yksi henkilöauto jonottamassa. Kirgiisit kai saavat erikoisluvan Kiinassa ajamiseen.

 Kirgisian rajavartija tarkisti rekisteriotteen ja leimasi passit, ei tarvittu viisumeita eikä Carneteja. Matka jatkui ja tie pölisi. Vasemmalla kohosivat lumiset vuoret, oikealla aukeni jäätynyt järvi. Ajoimme pitkiä suoria ja näimme suuren jakkilauman. Kun pidimme taukoa, arolta saapui ratsastaja – jakkipaimen kahden koiransa kanssa. Hän pysähtyi, kyseli jakkilaumastaan, poltti tupakan ja jatkoi matkaansa.

 

Kiinan keisaritkin himoitsivat lännen taivaallisia sotaratsuja

Kiinan keisaritkin himoitsivat lännen taivaallisia sotaratsuja

Soralla rymistelyä kesti yhtä pitkästi kuin rajavyöhykettäkin, yli 50 kilometriä. Sitten esiteltiin taas passeja ja päästiin kiinalaisten rakentamalle asvaltille. Ympäröivässä laaksossa laidunsi vapaana kymmeniä hevoslaumoja, joiden mukana vastasyntyneet varsat koikkelehtivat haparoivilla jaloillaan. Pysähdyimme tarjoamaan apua renkaanvaihtopuuhissa olleelle ranskalaispariskunnalle. Rene oli kiertänyt Keski-Aasiaa ennenkin matkailumaasturillaan, ja kertoi, ettei Issyk-Kul järven itäpuolelta päässyt Kazakstaniin. Niinpä päätimme jatkaa Bishkekiä kohti.

 

Paimenet ajavat lammaslaumaa karjamarkkinoille

Paimenet ajavat lammaslaumaa karjamarkkinoille

Odotukset Narynin majoitustarjonnan suhteen eivät olleet korkeat, mutta neuvostolainen hotellikolossi alitti nekin. Navigaattorin mukaan se ei ollut kylän ainoa, joten jatkoimme etsimistä. Se kannatti, Kafe Ulan oli oikea helmi. Alhaalla ravintolassa sai hyvää ruokaa, yläkerrasta löytyivät isännän luonnonkivillä, juurakoilla ja oksilla koristelemat huoneet. Läksiäislahjaksi saimme kamchan, kirgisialaisen ratsupiiskan, jolla saimme seudun hurjat paimenkoirat nuhteeseen.

 

Asentaja tuli hakemaan slovakialaisen Vladimirin Uralin huoltoon

Asentaja tuli hakemaan slovakialaisen Vladimirin Uralin huoltoon

 

 

Narynin ja Balykchyn välisellä tiellä kiipesimme viimeisen kerran lumirajan lähelle. Mutkia riitti, mutta saviseen vuorenrinteeseen puskutraktorilla jyrsitty ura ei houkutellut kanttailemaan. Paimenet olivat pystyttäneet jurttansa tuoneet lammaslaumansa ylös.

 Illalla saavuimme Issyk-Kul -järvelle. Hotellin pihalla Minna huomasi, että takarengas oli lintassa. Olimme ajaneet toisen kerran naulaan (ensimmäinen Nepalissa ei mennyt läpi). Irrotin renkaan ja hotellin isäntä käytti meitä korjaamolla. Illemmalla Balykchyn parhaassa ravintolassa tunnelma oli korkealla – bändi soitti, iloinen seurue juhli häitä ja toinen, jurompi, suvun päämiehen syntymäpäiviä. Sillisalaatti ja suolakurkut lievittivät Minnan orastavaa koti-ikävää.

 

 

Kansallissankari Manas suihkussa

Kansallissankari Manas suihkussa

Pääkaupunkiin

Tienšanin taivaalliset vuoret kohosivat lumihuippuisina tien eteläpuolella, kun jatkoimme kohti, Bishkekiä. Oli kevät jo kolmatta kertaa, mutta toisin kuin Pohjois-Pakistanissa ja Kashgarissa, se muuttui kesäksi, kun saavuimme Bishkekiin. Kirgisian pääkaupungissa oli eurooppalainen tunnelma. Ihmiset viettivät ensimmäisiä kesäpäiviä puistoissa ja ravintoloiden terasseilta sai kaljaa! Bishkekissä ei ole mitään suuria nähtävyyksiä, mutta viisumivapauden ansiosta se on Keski-Aasian matkaajien pakollinen pysäkki, jossa odotellaan viisumeita ja lupia hankalempiin ”Staneihin”. Nykyajan Silkkitien vaeltajat vaihtavat kokemuksiaan ja kertovat huimista suunnitelmistaan Bishkekin muutamassa hostellissa ja pubissa. Huimia kokemuksia löytyi huvipuistosta, jonka Neuvosto-aikaisiin kieputtimiin pääsi alle viidelläkymmenellä sentillä. Koneiden kunnon miettiminen antoi lisämaustetta pyöritykseen.

 Kolmen päivän levon ja pyörän huollon jälkeen maantie odotti taas. Kaksi maata, Kazakhstan ja Venäjä, oli enää jäljellä ja ajatukset alkoivat olla jo Koti-Suomessa.

 

P.S. Viimeiset 5500 kilometriä tultiin sellaista haipakkaa, etteivät blogipäivitykset pysyneet tahdissa mukana. Nyt nautimme Suomen kesästä ja kerromme loppumatkan vaiheista mahdollisimman pian.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | 3 Comments