Tädin onnea
Istun katsastuksesta pompanneen autovanhukseni ratissa ja koetan muistaa. Sillä lailla epätoivoisesti pinnistämällä. Olen lähdössä Raahesta – tavaroideni väliaikaisvarastosta, jota äitini kodiksi myös kutsutaan – takaisin uuteen kotikaupunkiini Ouluun, eikä minulla ole aavistusta, missä kotiavainnippuni sijaitsee. Lompakko ja tärkeimmät käyttövaatteet, kuten kumisaappaat, tuulitakki ja parit virttyneet legginssit löytyivät Temmekseltä Ramin äidin luota reilun kahden viikon “hei eikö mulla ollu joku takkiki” -hohhailun jälkeen. Äiti esittää varovaisen kysymyksen “ookko varma, että sulla ylipäätään on omia avvaimia?” Seuraa raivokas kaasutus pihasta. Siitä olen varma, että haluan olla tiellä taas.
Oulun koti eli Ramin entinen poikamiespoksi tervehtii ummehtuneella hajulla ja remonttikaaoksella. Muistan kättelyssä unohtaneeni tiskiharjan ja pyykinpesuaineen Raaheen. Ankea retkipatja laastipölyisellä lattialla saa selän vingahtamaan pelkästä ajatuksesta, edellisviikon kolme yötä veti oikean jalan lähes kävelykyvyttömään kuntoon. Seisoessani avuttomana keskellä asuntoa Rami soittaa, että työkomennus jatkuu pari päivää yli oletetusta, mikä tarkoittaa remonttiaikataulun venymistä. Oletetusti raivostun. Pakkaan pari puolipuhdasta vaatepartta kassiin ja nostan kytkintä, olkoon vaikkapa Kainuun vuoro. Ei tällaista arkea, ei nyt. Eihän tarvitsisi laskeutua, kotiutua ihan vielä?
Reissu ei hevin halua poistua meistä, eikä me reissusta. Reissun jälkeistä elämää (lue: haahuilua) on kulunut reilu kuukausi, jonka aikana Rami on käynyt työn puolesta Venäjällä ja Ruotsissa jo useaan otteeseen, itse olen yöpynyt tasan kymmenessä eri osoitteessa ympäri maata. Viisi yötä putkeen on ennätys samassa kortteerissa. Ennen reissua oli puhetta mahdollisesta levottomuudesta, jonka kotiinpaluu aiheuttaa, jotakuta tämä voisi alkaa jo huolestuttaa. Niin kauan kuin talous antaa myöten, jatkan ympäri Suomea ripottautuneiden ystävien luona ravaamista ja annan maiseman vaihtumisesta aiheutuvan euforian tunkeutua jäseniin.
Tunkee sinne jäseniin onneksi muutakin, kuten pitelemätöntä rakkautta pieniä tulokkaita kohtaan. Reissun aikana minusta tuli neljättä kertaa kummitäti – ja myös ihan oikea täti. Suurenmoisia onnenkyyneleitä on tyrskynyt silmäkulmista jälleennäkemisten myötä. Oma voimapaikka on säilynyt muuttumattomana meren rannalla, valoisat kesäyöt ja puhdas hanavesi jaksavat ihastuttaa, turvallisuudentunne tuudittaa. Oma kieli ja ujot ihmiset, liikennekulttuuri ja kunnon kahvi, äidin puusauna ja karviaispensas. Onnentunnetta löytyy päivittäin vähäisistä asioista, itsestään selvyyksistä.
Illalla saan kiihkeän viestin, joka laittaa pasmat taas tolaltaan: “Minna! You must come to Laos!” Annan ystävän viestin kaikua päässäni. “Not just yet, dear.” Ei ihan vielä. Mutta seuraavalle reissulle osaan jo pakata.
