Apina havumetsässä

Karakorumin valtatie 

Murreen vuoristokylä Islamabadin yläpuolella on Pakistanin St.Moritz, jonne maan kauniit ja rikkaat pakenevat tasankojen polttavaa kesäaurinkoa.

 Meillä ei ollut varaa Murreen glamouriin, joten jatkoimme matkaa. Kallion seinään hakattu tie nousi korkeammalle, Kashmirin vuoret siinsivät laakson toisella puolen ja turistit kuvasivat toisiaan viimeisten sulavien lumikinosten päällä. Muutaman tolkuttoman hintapyynnön esittäneen hotellin jälkeen löysimme mukavan mökin Nathia Galista. Apinat rymistelivät terassilla, mutta hävisivät mäntymetsän siimekseen pimeän laskeuduttua.

Kohinaa Kohistanissa

Aamulla köröttelimme alas Abottabadiin ja valtatielle numero 315. Abottabad tunnetaan puistoistaan, armeijan esikunnistaan ja siitä, Osama bin Laden asui vuosikausia upseerien naapurissa. Valtatie 315 puolestaan tunnetaan nimellä Karakorum Highway, KKH.

 Kymmenen maissa saavuimme Thakotin sillalle, jossa tie ylittää Induksen, ja jota pidetään KKH:n varsinaisena alkupisteenä. Tarkistuspisteellä esittelimme passejamme, pistimme nimet isoon lokikirjaan ja jatkoimme matkaamme kahden poliisin saattelemina Kohistaniin. Indus kohisi alhaalla rotkossa ja ensimmäiset lumihuiput kohosivat joen toisella puolen.

 Ajoimme poliisien perässä Beshamiin, jossa söimme lounasta linnoitetussa valtion motellissa. Swatin laakso, jossa Taleban piti valtaa useamman vuoden, oli lähellä. Saattajien t-paidoissa luki rehvakkaasti Anti Terrorist Squad – Commando.

Kivivyöry Karakorumin valtatiellä

Yhden tarkastuspisteen takana kymmeniä kiihtyneitä miehiä kökötteli rinteellä ja kiivas puhe kantautui kaiuttimista. Henkilötiedot oli kirjattu ja odottelimme lupaa jatkaa. Rinteen taakse ei nähnyt mitä oli tekeillä. Mielenosoitus? – Kuulosti enemmän urheiluselostukselta. Kun puomi aukesi, mutkan takaa löytyi puoliksi tielle tehty krikettikenttä. Tie oli vuoristokylän ainut vaaterissa oleva paikka, joten se oli otettu hyötykäyttöön. Peli jatkui, kun olimme ajaneet kentän läpi.

 Dasussa saattajat sanoivat, että heidän pestinsä loppui tähän. Kun kysyimme, missä motelli oli, he kertoivat, että sinne oli matkaa vielä kymmenen kilometriä. Aurinko oli jo laskenut, ja vettä alkoi tihuutella, mutta tie parani ja ehdimme majapaikkaan juuri ennen kuin pimeys laskeutui kanjoniin. Kolmentoista tunnin hikinen ja pölyinen röykkyytys kirvoitti kärkevää sananvaihtoa moottoripyörämatkailun ihanuudesta.

 Karakorumin valtatie jatkui Induksen laaksossa kohti Gilgitiä. Toisella puolella kohosi korkea vuoren seinä, savinen joki velloi alhaalla ja kirkasvetiset purot virtasivat tien yli. Rinteeltä tielle vyöryneet kivet oli raivattu rotkon reunalle valliksi.

Shangri-La?

 Shangri-La

 Gilgitin pohjoispuolella alkaa toisenlainen Pakistan. Etelän kuhina ja Afganistanin rajaseutujen kähinä kantautuvat vuorten yli kuin kaikuina toisesta maailmasta. Tarinan Shangri-La´sta, onnellisten laaksosta, kertoi englantilainen James Hilton romaanissaan Sininen kuu vuonna 1933. Ennen romaanin kirjoittamista hän oli asunut useita vuosia Hunzan laaksossa.

Sää Hunzan Karimabadissa oli kuin Suomessa parhaina alkukesän päivinä. Kastelukanavat toivat vuorilta vettä hedelmäpuille, turkoosin värinen joki virtasi alhaalla ja yli seitsemän kilometrin korkuiset Spantik, Diran ja Rakaposhi kimmelsivät hohtavan valkoisina laakson toisella puolen. Kylä eli elämäänsä, kauppiaat eivät tyrkyttäneet, ruoka oli hyvää ja kahvilasta sai oikeaa kahvia.

Baltitin linna Karimabadissa

Matkamiehen mieli järkkyi tällaisesta täydellisyydestä, kalenteri sekosi, paniikki iski ja lähdimme kohti Kiinaa päivän liian aikaisin, vaikka hotellin sata-vanha omistaja varoittelikin kiinalaisten kummallisista ruokailutavoista. ”Juovat teensäkin ilman maitoa ja sokeria”, hän päivitteli pöyristyneenä.

 Yksi reissun hurjimmista kokemuksista odotti Attabad -järvellä. Kolme vuotta sitten vuorenrinne romahti rotkoon padoten Hunza -joen. Syntyi järvi, joka peitti alleen useita kyliä ja parikymmentä kilometriä vastakunnostettua tietä. Järven pintaa on saatu laskettua kymmenkunta metriä räjäyttämällä ja kaivamalla patoa auki, mutta liikenne järven yli hoidetaan edelleen mereltä tuoduilla kalastusveneillä. Ensin täytyi allekirjoittaa paperi, jossa kertoi toimivansa täysin omalla vastuullaan ja sitten työntää Tenere louhikkoiselta rannalta lankkua pitkin veneeseen.

Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!

Sostissa kevät oli vasta aluillaan, hedelmäpuut kukkivat ja motellissa oli jäätävän kylmä. Seuraavana päivänä satoi vettä, joten saimme rauhassa sopeutua korkeaan ja kylmään ilmanalaan.

 Pakistanilainen tullimies penkoi – ja haisteli – tavaramme, saimme tarvittavat leimat ja lähdimme kohti rajaa, joka on 75 kilometrin päässä ja pari kilometriä korkeammalla. Liikennettä ei ollut paljoa –  yksi kiinalainen rekka ja pari linja-autoa. Tien kunnossapito sen sijaan työllistää suuren joukon.

 Pidimme taukoa viimeisen tsekkarin jälkeen 3800 metrin korkeudessa, sitten asvaltti loppui ja alkoi kymmenen kilometrin soraserpentiini rajalle. Murmelit säksättivät vihaisesti mutta pakenivat koloihinsa hassusti pylkkärehtien, kun ajoimme lähemmäs. Ylempänä jakit söivät lunta ja pikkukiviä. Khunjerabin solassa, 4693 metrin korkeudessa, oli täysi talvi ja tiellä kymmenen senttiä tuoretta lunta.

Näytä suurempi kartta

Pakistanilaista rekkataidetta

Paluu Pakistaniin: Vieraanvaraisuutta ja rekkataidetta

Pakistanin passintarkistaja innostui veistelemään vitsejä ja tullikin oli leppoisalla tuulella. Kun leimat oli saatu, ajoimme ensimmäiselle puheaikaa myyvälle kioskille tankkaamaan kännykkäliittymää. Yritin soittaa Atifille, lahorelaiselle motoristille, joka lupasi majoittaa meidät. Viereisen huoltoaseman pojat kiikuttivat vesipullot lahjaksi, kun hikoilimme 38-asteen helteessä ajopuvuissamme. Kommunikaatio-ongelmien takia päädyimme ajamaan auringon paahteessa kahdeksan miljoonan asukkaan Lahoren keskustan läpi, mutta löysimme perille.

Teippitaiteilijan käsissä laukut saivat uuden ilmeen

Ensimmäinen päivä Lahoressa meni jutustellessa ja tutustellessa. Toisena päivänä veimme alumiinilaukkumme koristeltaviksi. Meikäläiset sirkustirehtöörit ovat luultavasti kateellisia pakistanilaisille kuljetusyrittäjille, sen verran hillitöntä rekkataide on. Ensin ajattelimme maalauttaa laukut, mutta Atif kertoi, että teippaamalla saa hyvän lopputuloksen paljon nopeammin ja halvemmalla. Olin vähän epäileväinen, mutta vierailu teippitaiteilija pajaan vakuutti, että heijastava teippi oli oikea ratkaisu.

MAP:n porukka toivotti meidät tervetulleiksi Pakistaniin

 Iltaa istuimme lahorelaisten motoristien kanssa. Motorcyclists Association of Pakistan on maanlaajuinen kerho, mutta vireintä toiminta on Lahoressa. Moottoripyörä on Pakistanissa arkinen kulkuneuvo tai työväline – tai muutaman superrikkaan elvistelyä varten hankkima kyykkypyörä tai Harrikka. MAP:n porukan pyörät ovat yleensä pieniä ja vanhoja, mutta niillä ajetaan paljon ja pitkiäkin reissuja. Seuraavana viikonloppuna kerho aikoi ajaa Islamabadiin tapaamaan Kiinan suurlähettilästä. He haluaisivat jatkaa Karakorum Highwayta Kiinan puolelle, mutta kalliiden ja hankalien lupien takia se on jäänyt haaveeksi.

Katusirkus ilmestyi kuin tyhjästä Lahoren vanhassa kaupungissa

Laukut olivat valmiit jo seuraavana aamuna. Teippimestari oli nipertänyt sadoista pienistä paloista kuudessa tunnissa komeaa jälkeä. Adil, yksi moottorikerhon aktiiveista esitteli meille kotikaupunkiaan. Tunnelma Lahoressa oli rento, tammikuun kireä ilmapiiri Islamabadissa ja Karachissa oli vain muisto.

 Nepalissa tapaamamme saksalainen Steven lähetti viestin, jossa hän kertoi olevansa matkalla Lahoreen, ja majoittuvansa paikallisen motoristin luokse. Kun kysyimme Atifilta, tiesikö tämä Stevenin isännän, vastaus yllätti: Hän oli tulossa samaan osoitteeseen!

 Stevenin aikataulu meni päivällä pitkäksi, mutta ehdimme kuitenkin tavata myöhäisellä päivällisellä, kun teimme lähtöä Islamabadiin.  Liikenne Lahoren ja Islamabadin yhdistävällä Great Trunk Roadilla oli Intiaan verrattuna rauhallista ja kaikki samaa kaistaa ajavat olivat matkalla samaan suuntaan. Saavuimme pääkaupunkiin vähän ennen pimeän tuloa ja söimme illallista majatalon pihalla kotoisen kesäisessä säässä. Lämmintä oli toistakymmentä astetta vähemmän kuin paahteisessa Lahoressa.

Slummeista yliopistoon päässeet nuoret ovat motivoituneita vapaaehtoistyöntekijöitä omilla kulmillaan. Paras osoitus Planin työn toimivuudesta!

Slummeista opiskelemaan

Seuraavana aamuna ohjelmassa oli tutustuminen Planin toimintaan Islamabadissa. Aamulla saimme mojovan tietopaketin järjestöstä ja sen työstä. Sitten kävimme tervehtimässä slummeista lähtöisin olevia yliopisto-opiskelijoita, jotka toimivat kolmen viikon kurssin jälkeen vapaaehtoistyössä omilla kulmillaan. Motivoitunut ryhmä oli paras osoitus Planin työn tärkeydestä.

 Tämän jälkeen pääsimme vierailulle kummityttö-Mahreenin luokse. Nelivuotias ujosteli outoa väkeä, mutta hänen isosiskonsa uskaltautui Minnan syliin. Vaikka Mahreen onkin nimitetty kummilapseksi, ei hän, eikä hänen perheensä saa lahjoitusrahoja, vaan ne käytetään koko kulmakunnan hyväksi.

 Läheisessä naistentalossa alueen tytöille ja naisille opetettiin terveystietoa, hygieniaa, käsitöitä ja yrittäjyyttä. Kiitimme kiinnostavasta päivästä ja jatkoimme pohjoiseen – kohti Karakorumin valtatietä ja Kiinaa.

Näytä suurempi kartta