Khunjerabin solasta Torurgatin solaan

 

Pakistanin rajavartijat Khunjerabin solassa

Pakistanin rajavartijat Khunjerabin solassa

 

Kiinalainen juttu

Kukaan ei ollut tehnyt lumitöitä Pakistanin raja-asemalla Khunjerabin solassa, vaan rakennus oli paksun hangen saartama. Muutamia lumihiutaleita leijaili ilmassa, mutta Kiinan puolella taivas näytti selkeältä. Sää vuorilla saattoi kuitenkin olla pelottavan oikukas. Laakean solan toisella reunalla seisoi harmaasta kivestä rakennettu portti, jonka alta lähti moottoripyörä meitä kohti. Pakistanin rajavartijat liukastelivat lumipolanteella sohjolammikoita väistellen tarkastamaan passimme ja palasivat takaisin Kiinaan. Seurasimme heitä portille, jossa punalippu hulmusi. Portin alla värjöttelevien pakistanilaisten lisäksi muita ei näkynyt, joten jatkoimme sulaa ja sileää asvalttia alamäkeen. Kilometrin päästä löytyi Kiinan vartioasema, jossa kaikki laukut avattiin ja tavarat tarkastettiin.

 

Kiinassa liikennemerkitkin ovat erliaisia

Kiinassa liikennemerkitkin ovat erliaisia

Ulkomaalaiset eivät saa ajaa Kiinassa omilla ajoneuvoillaan vapaasti, vaan tarvitsevat kiinalaisen ajokortin, rekisterikilven, oppaan hoitamaan kiinankielisen paperisodan – ja melkoisen nipun Amerikan rahaa. Jouduimme vuokraamaan myös auton ja kuljettajan, ja koko ruljanssi täytyi aloittaa kaksi kuukautta ennen maahan saapumista. Kaikkien näiden valmistelujen jälkeen tuntui kummalliselta, että saimme ajaa 120 kilometriä rajalta Tashkurganiin kahdestaan.

 Raja-aseman jälkeen tie kiepautti muutamat mukavat mutkat ja olimme lumirajan alapuolella. Paimentolaiset olivat tuoneet karjansa ylös kesälaitumille ja muuttaneet lohkokivistä rakennettuihin hökkeleihin. Vuoret laakson reunoilla olivat loivempia kuin Pakistanissa – mutta lumisia, ja taivas edessä kävi tummemmaksi. Puolivälissä Tashkurganiin alkoi tuiskuttaa lunta, jota alkoi kasaantua harteille ja Teneren tuulisuojaan. Tie oli kuitenkin sen verran lämmin, että se pysyi sulana ja tuisku laantui kymmenen kilometrin päässä.

 

Uudisasutusta Tashgurganin takamailla

Uudisasutusta Tashgurganin takamailla

 Tashkurganissa golfkärryn ja Rolls Roycen sekoitukselta näyttäneessä kulkuneuvossa istuneet poliisit neuvoivat meidät tulliin. Oppaamme Adil oli odottamassa, moottoripyörän renkaat desinfioitiin ja passit leimattiin, mutta koska valtion virastot koko laajassa Kiinan maassa elävät Pekingin aikaa, kello oli jo kahdeksan (paikallinen, epävirallinen aika on kolme tuntia vähemmän) ja pyörä piti jättää yöksi tullin varastoon.

 Vaikka olimme nyt Kiinassa, niin ennen kaikkea olimme saapuneet Keski-Aasiaan. Suurin osa asukkaista puhuu turkin sukuista uiguuria tai persia sukuista wakhin kieltä. Mainokset ja katukyltit oli kirjoitettu arabialaisin ja kiinalaisin merkein. Menimme Adilin kanssa syömään ravintolaan, jonka edessä lampaanlihavartaat kärisivät hiiligrillillä. Joimme pannullisen teetä ja söimme lagmania, paksua käsintehtyä nauhapastaa paprika-lammaskastikkeessa.

 

Lagman, Kebap ja tee. Uiguurien kansallisruokaa

Lagman, Kebap ja tee. Uiguurien kansallisruokaa

Hotellin aamiainen oli kiinalainen. Pyörivälle pöydälle kannettiin yrttivedessä ruskeiksi keitettyjä munia, höyrytettyjä sämpylöitä, riisikattilan pesuvettä, tulisia vihanneksia, keitettyjä maapähkinöitä, juustosta veistettyjä nuudeleita, kuumaa maitoa ja juuressuikaleita. Syömisjärjestyksen mallia täytyi vilkuilla naapuripöydistä.

 Tulliasiat saatiin järjestykseen puolilta päivin Pekingin aikaa ja lähdimme kohti Kashgaria. Saattoauto kaahasi niin lujaa, ettemme pysyneet perässä. Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja pysähdyimme kuvaamaan lumisia Kunlun vuoria, turkoosia Kanxiwa -järveä ja äkkijyrkkiä Pamirin rotkoja.

 

Kashgarin skootterit kulkevat sähköllä

Kashgarin skootterit kulkevat sähköllä

Lepäsimme pari päivää Kashgarissa nähtävyyksiä katsellen ja lagmania, lampaanlihaa sekä kiinalaisia kasvisruokia syöden. Kashgarin kahdeksankymmentälukuinen – tai aikaansa edellä oleva katumuoti sai Minnan haukkomaan henkeään. Äänettömät sähköskootterit olivat pelottavia Intian niemimaan pärinään ja tööttäilyyn tottuneille jalankulkijoille.

Kenkähulluus

Kenkähulluus

Silkkitiellä

 Kashgarin vanhakaupunki, joka oli vanhan Silkkitien tärkeimpiä risteyspaikkoja, on jäämässä uusien kiinalaisten ostoskeskusten jalkoihin. Han-kiinalaisten osuus asukkaista kasvaa jatkuvasti ja viranomaiset käyttävät vuoden 2008 Sichuanin maanjäristyksen tuhoja tekosyynä purkaa vanhat sokkeloiset savitiilikorttelit ja rakentaa uutta tilalle.

 Kashgarista matka jatkui kohti Torugartin solaa ja Kirgisiaa. Alkumatka ajettiin uutta silkkitietä länteen. Öljy ja kaasu virtaavat jo Keski-Aasiasta putkia pitkin Kiinaan ja moottoritie on rakenteilla. Passit tarkastettiin ja tulliasiat hoidettiin sata kilometriä ennen rajaa. Sitten seurasimme saattoautoa loivien vuorten ympäröimässä laaksossa kohti rajaa 3752 metrin korkeuteen. Viimeiset kilometrit köröteltiin taas soralla. Rajaportin läpi linja-autosta toiseen kävelevät turistit toivat mieleen vankien vaihdon. Hyvästelimme Adilin ja kurvailimme Tienšanin ”Taivaallisten vuorten” laaksoa Kirgisiaan.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Keski-Aasia | 1 Comment

Islamabadista Khunjerabin solaan

 

 

Apina havumetsässä

Apina havumetsässä

Karakorumin valtatie 

Murreen vuoristokylä Islamabadin yläpuolella on Pakistanin St.Moritz, jonne maan kauniit ja rikkaat pakenevat tasankojen polttavaa kesäaurinkoa.

 Meillä ei ollut varaa Murreen glamouriin, joten jatkoimme matkaa. Kallion seinään hakattu tie nousi korkeammalle, Kashmirin vuoret siinsivät laakson toisella puolen ja turistit kuvasivat toisiaan viimeisten sulavien lumikinosten päällä. Muutaman tolkuttoman hintapyynnön esittäneen hotellin jälkeen löysimme mukavan mökin Nathia Galista. Apinat rymistelivät terassilla, mutta hävisivät mäntymetsän siimekseen pimeän laskeuduttua.

 

Kohinaa Kohistanissa

Kohinaa Kohistanissa

Aamulla köröttelimme alas Abottabadiin ja valtatielle numero 315. Abottabad tunnetaan puistoistaan, armeijan esikunnistaan ja siitä, Osama bin Laden asui vuosikausia upseerien naapurissa. Valtatie 315 puolestaan tunnetaan nimellä Karakorum Highway, KKH.

 Kymmenen maissa saavuimme Thakotin sillalle, jossa tie ylittää Induksen, ja jota pidetään KKH:n varsinaisena alkupisteenä. Tarkistuspisteellä esittelimme passejamme, pistimme nimet isoon lokikirjaan ja jatkoimme matkaamme kahden poliisin saattelemina Kohistaniin. Indus kohisi alhaalla rotkossa ja ensimmäiset lumihuiput kohosivat joen toisella puolen.

 Ajoimme poliisien perässä Beshamiin, jossa söimme lounasta linnoitetussa valtion motellissa. Swatin laakso, jossa Taleban piti valtaa useamman vuoden, oli lähellä. Saattajien t-paidoissa luki rehvakkaasti Anti Terrorist Squad – Commando.

 

Kivivyöry Karakorumin valtatiellä

Kivivyöry Karakorumin valtatiellä

Yhden tarkastuspisteen takana kymmeniä kiihtyneitä miehiä kökötteli rinteellä ja kiivas puhe kantautui kaiuttimista. Henkilötiedot oli kirjattu ja odottelimme lupaa jatkaa. Rinteen taakse ei nähnyt mitä oli tekeillä. Mielenosoitus? – Kuulosti enemmän urheiluselostukselta. Kun puomi aukesi, mutkan takaa löytyi puoliksi tielle tehty krikettikenttä. Tie oli vuoristokylän ainut vaaterissa oleva paikka, joten se oli otettu hyötykäyttöön. Peli jatkui, kun olimme ajaneet kentän läpi.

 Dasussa saattajat sanoivat, että heidän pestinsä loppui tähän. Kun kysyimme, missä motelli oli, he kertoivat, että sinne oli matkaa vielä kymmenen kilometriä. Aurinko oli jo laskenut, ja vettä alkoi tihuutella, mutta tie parani ja ehdimme majapaikkaan juuri ennen kuin pimeys laskeutui kanjoniin. Kolmentoista tunnin hikinen ja pölyinen röykkyytys kirvoitti kärkevää sananvaihtoa moottoripyörämatkailun ihanuudesta.

 Karakorumin valtatie jatkui Induksen laaksossa kohti Gilgitiä. Toisella puolella kohosi korkea vuoren seinä, savinen joki velloi alhaalla ja kirkasvetiset purot virtasivat tien yli. Rinteeltä tielle vyöryneet kivet oli raivattu rotkon reunalle valliksi.

 

Shangri-La?

Shangri-La?

 Shangri-La

 Gilgitin pohjoispuolella alkaa toisenlainen Pakistan. Etelän kuhina ja Afganistanin rajaseutujen kähinä kantautuvat vuorten yli kuin kaikuina toisesta maailmasta. Tarinan Shangri-La´sta, onnellisten laaksosta, kertoi englantilainen James Hilton romaanissaan Sininen kuu vuonna 1933. Ennen romaanin kirjoittamista hän oli asunut useita vuosia Hunzan laaksossa.

 

Sää Hunzan Karimabadissa oli kuin Suomessa parhaina alkukesän päivinä. Kastelukanavat toivat vuorilta vettä hedelmäpuille, turkoosin värinen joki virtasi alhaalla ja yli seitsemän kilometrin korkuiset Spantik, Diran ja Rakaposhi kimmelsivät hohtavan valkoisina laakson toisella puolen. Kylä eli elämäänsä, kauppiaat eivät tyrkyttäneet, ruoka oli hyvää ja kahvilasta sai oikeaa kahvia.

 

Baltitin linna Karimabadissa

Baltitin linna Karimabadissa

Matkamiehen mieli järkkyi tällaisesta täydellisyydestä, kalenteri sekosi, paniikki iski ja lähdimme kohti Kiinaa päivän liian aikaisin, vaikka hotellin sata-vanha omistaja varoittelikin kiinalaisten kummallisista ruokailutavoista. ”Juovat teensäkin ilman maitoa ja sokeria”, hän päivitteli pöyristyneenä.

 Yksi reissun hurjimmista kokemuksista odotti Attabad -järvellä. Kolme vuotta sitten vuorenrinne romahti rotkoon padoten Hunza -joen. Syntyi järvi, joka peitti alleen useita kyliä ja parikymmentä kilometriä vastakunnostettua tietä. Järven pintaa on saatu laskettua kymmenkunta metriä räjäyttämällä ja kaivamalla patoa auki, mutta liikenne järven yli hoidetaan edelleen mereltä tuoduilla kalastusveneillä. Ensin täytyi allekirjoittaa paperi, jossa kertoi toimivansa täysin omalla vastuullaan ja sitten työntää Tenere louhikkoiselta rannalta lankkua pitkin veneeseen.

 

Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!

Khunjerabin sola on melkein yhtä korkealla, kuin Alppien korkein huippu!

Sostissa kevät oli vasta aluillaan, hedelmäpuut kukkivat ja motellissa oli jäätävän kylmä. Seuraavana päivänä satoi vettä, joten saimme rauhassa sopeutua korkeaan ja kylmään ilmanalaan.

 Pakistanilainen tullimies penkoi – ja haisteli – tavaramme, saimme tarvittavat leimat ja lähdimme kohti rajaa, joka on 75 kilometrin päässä ja pari kilometriä korkeammalla. Liikennettä ei ollut paljoa –  yksi kiinalainen rekka ja pari linja-autoa. Tien kunnossapito sen sijaan työllistää suuren joukon.

 Pidimme taukoa viimeisen tsekkarin jälkeen 3800 metrin korkeudessa, sitten asvaltti loppui ja alkoi kymmenen kilometrin soraserpentiini rajalle. Murmelit säksättivät vihaisesti mutta pakenivat koloihinsa hassusti pylkkärehtien, kun ajoimme lähemmäs. Ylempänä jakit söivät lunta ja pikkukiviä. Khunjerabin solassa, 4693 metrin korkeudessa, oli täysi talvi ja tiellä kymmenen senttiä tuoretta lunta.

 

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Pakistan | 3 Comments

Lahoresta Islamabadiin

Pakistanilaista rekkataidetta

Pakistanilaista rekkataidetta

Paluu Pakistaniin: Vieraanvaraisuutta ja rekkataidetta

Pakistanin passintarkistaja innostui veistelemään vitsejä ja tullikin oli leppoisalla tuulella. Kun leimat oli saatu, ajoimme ensimmäiselle puheaikaa myyvälle kioskille tankkaamaan kännykkäliittymää. Yritin soittaa Atifille, lahorelaiselle motoristille, joka lupasi majoittaa meidät. Viereisen huoltoaseman pojat kiikuttivat vesipullot lahjaksi, kun hikoilimme 38-asteen helteessä ajopuvuissamme. Kommunikaatio-ongelmien takia päädyimme ajamaan auringon paahteessa kahdeksan miljoonan asukkaan Lahoren keskustan läpi, mutta löysimme perille.

 

 

Teippitaiteilijan käsissä laukut saivat uuden ilmeen

Teippitaiteilijan käsissä laukut saivat uuden ilmeen

Ensimmäinen päivä Lahoressa meni jutustellessa ja tutustellessa. Toisena päivänä veimme alumiinilaukkumme koristeltaviksi. Meikäläiset sirkustirehtöörit ovat luultavasti kateellisia pakistanilaisille kuljetusyrittäjille, sen verran hillitöntä rekkataide on. Ensin ajattelimme maalauttaa laukut, mutta Atif kertoi, että teippaamalla saa hyvän lopputuloksen paljon nopeammin ja halvemmalla. Olin vähän epäileväinen, mutta vierailu teippitaiteilija pajaan vakuutti, että heijastava teippi oli oikea ratkaisu.

 

MAP:n porukka toivotti meidät tervetulleiksi Pakistaniin

MAP:n porukka toivotti meidät tervetulleiksi Pakistaniin

 Iltaa istuimme lahorelaisten motoristien kanssa. Motorcyclists Association of Pakistan on maanlaajuinen kerho, mutta vireintä toiminta on Lahoressa. Moottoripyörä on Pakistanissa arkinen kulkuneuvo tai työväline – tai muutaman superrikkaan elvistelyä varten hankkima kyykkypyörä tai Harrikka. MAP:n porukan pyörät ovat yleensä pieniä ja vanhoja, mutta niillä ajetaan paljon ja pitkiäkin reissuja. Seuraavana viikonloppuna kerho aikoi ajaa Islamabadiin tapaamaan Kiinan suurlähettilästä. He haluaisivat jatkaa Karakorum Highwayta Kiinan puolelle, mutta kalliiden ja hankalien lupien takia se on jäänyt haaveeksi.

 

Katusirkus ilmestyi kuin tyhjästä Lahoren vanhassa kaupungissa

Katusirkus ilmestyi kuin tyhjästä Lahoren vanhassa kaupungissa

Laukut olivat valmiit jo seuraavana aamuna. Teippimestari oli nipertänyt sadoista pienistä paloista kuudessa tunnissa komeaa jälkeä. Adil, yksi moottorikerhon aktiiveista esitteli meille kotikaupunkiaan. Tunnelma Lahoressa oli rento, tammikuun kireä ilmapiiri Islamabadissa ja Karachissa oli vain muisto.

 Nepalissa tapaamamme saksalainen Steven lähetti viestin, jossa hän kertoi olevansa matkalla Lahoreen, ja majoittuvansa paikallisen motoristin luokse. Kun kysyimme Atifilta, tiesikö tämä Stevenin isännän, vastaus yllätti: Hän oli tulossa samaan osoitteeseen!

 Stevenin aikataulu meni päivällä pitkäksi, mutta ehdimme kuitenkin tavata myöhäisellä päivällisellä, kun teimme lähtöä Islamabadiin.  Liikenne Lahoren ja Islamabadin yhdistävällä Great Trunk Roadilla oli Intiaan verrattuna rauhallista ja kaikki samaa kaistaa ajavat olivat matkalla samaan suuntaan. Saavuimme pääkaupunkiin vähän ennen pimeän tuloa ja söimme illallista majatalon pihalla kotoisen kesäisessä säässä. Lämmintä oli toistakymmentä astetta vähemmän kuin paahteisessa Lahoressa.

 

Slummeista yliopistoon päässeet nuoret ovat motivoituneita vapaaehtoistyöntekijöitä omilla kulmillaan. Paras osoitus Planin työn toimivuudesta!

Slummeista yliopistoon päässeet nuoret ovat motivoituneita vapaaehtoistyöntekijöitä omilla kulmillaan. Paras osoitus Planin työn toimivuudesta!

Slummeista opiskelemaan

Seuraavana aamuna ohjelmassa oli tutustuminen Planin toimintaan Islamabadissa. Aamulla saimme mojovan tietopaketin järjestöstä ja sen työstä. Sitten kävimme tervehtimässä slummeista lähtöisin olevia yliopisto-opiskelijoita, jotka toimivat kolmen viikon kurssin jälkeen vapaaehtoistyössä omilla kulmillaan. Motivoitunut ryhmä oli paras osoitus Planin työn tärkeydestä.

 Tämän jälkeen pääsimme vierailulle kummityttö-Mahreenin luokse. Nelivuotias ujosteli outoa väkeä, mutta hänen isosiskonsa uskaltautui Minnan syliin. Vaikka Mahreen onkin nimitetty kummilapseksi, ei hän, eikä hänen perheensä saa lahjoitusrahoja, vaan ne käytetään koko kulmakunnan hyväksi.

 Läheisessä naistentalossa alueen tytöille ja naisille opetettiin terveystietoa, hygieniaa, käsitöitä ja yrittäjyyttä. Kiitimme kiinnostavasta päivästä ja jatkoimme pohjoiseen – kohti Karakorumin valtatietä ja Kiinaa.

 


Näytä suurempi kartta

Categories: Pakistan | 5 Comments

Pokharasta Lahoreen

 

Siddharta Highway

Siddharta Highway

Buddhan baanalla

Lähdimme Pokharasta etelään Siddharta Gautaman mukaan nimettyä valtatietä. Buddhan syntymäpaikkaan Lumbiniin johtavalla tiellä riitti mutkia ja mäkiä. Alkumatka mentiin viidakossa, ensin vuorilla, sitten kanjonin rinteessä. Tienvarressa oli pikkukyliä, alhaalla avautui joki ja viljelysmaat. Syrjäkylien asukkaat olivat levittäneet vasta leikatut vehnälyhteensä matoksi tielle ja odottelivat, kun yli ajavat autot puivat viljan.

Etelään mentäessä maisema kävi kuivemmaksi – metsät odottivat monsuunia. Me emme sadetta kaivanneet, ja pomppasimme pyörän selkään, kun ukkonen alkoi jyristä kesken evästauon. Ehdimme Butwaliin ja saimme kamppeet hotelliin, ennen kuin rankkasade alkoi.

 

Suokrokotiili laiskottelee sillan alla

Suokrokotiili laiskottelee sillan alla

Sateen raikastama aamu muuttui helteiseksi päiväksi, kun ajoimme Mahendran valtatietä länteen. Kuvittelin, että koko matka Intian rajalle on samanlaista yhteen kasvaneiden kylien ketjua, mutta mitä vielä. Kauaa ei tarvinnut matkaa tehdä, kun tasankoa reunustavat vuoret kaartuivat etelään ja tieinsinööri oli joutunut käyttämään viivoittimen lisäksi muitakin piirustusvälineitä. Kylissä aika näytti pysähtyneen ja tiellä henkilöautot kävivät harvinaisiksi. Vuorten jälkeen tasanko jatkui metsäisenä ja kyliä oli harvakseltaan.

 

Kansallispuiston kaunein

Kansallispuiston kaunein

Bardian puistoon

Patosillalla oli väkeä kurkkimassa alas, ja Minna huomasi syyn: puolenkymmentä krokotiilia lötkötti rannalla! Padon alla ui isoja kaloja ja vähän matkan päässä kilpikonnat paistattivat päivää matalassa vedessä. Olimme tulleet Bardian kansallispuistoon. Puiston portilla oli melkoiset markkinat, majoituksen tarjoajia riitti. Ajoimme navigaattorin opastamina kohti Thakurdwaran kylää, jossa piti olla majoitusta. Kylä löytyi kuivuneen joen ja huonojen teiden takaa. Yöpyminen bambusta, elefanttiruohosta ja savesta rakennetussa majassa maksoi vajaat neljä euroa. Joimme virkistävät juomat ja lähdimme läheiselle joelle uimaan. Siellä ei kuulema ollut krokotiileja.

 

 

Hipit matkalla Nepaliin

Hipit matkalla Nepaliin

Kylän jokaisella perheellä näytti olevan oma majatalo tai mökkikylä. Tänne tullaan katsomaan tiikereitä ja sarvikuonoja, mutta me päätimme vain levätä ja nauttia viidakon rauhasta. Isoja kissoja oli nähty tarpeeksi läheltä jo Intiassa.

Takaisin Intiaan

Seuraavan päivän etappi oli Mahendranagar aivan rajan pinnassa. Näimme isoja termiittipesiä ja pieniä metsäpaloja. Bensa-asemat myivät ei-oota. Vaikka Delhiin on paljon lyhyempi matka kuin Kathmanduun, kaikki tavara tulee kuulema Itä-Nepalista. Syykin selvisi seuraavana aamuna, kun ylitimme rajan – silta oli liian kapea kuorma-autoille.

Odotimme rajan ylitystä Mahendranagarissa seuraavaan aamuun, sillä matkaa Pakistanin rajalle oli seitsemänsataa kilometriä ja aikaa 72 tuntia. Käytännössä vain reilu kaksi vuorokautta, koska rajat eivät ole auki ympärivuorokautisesti.

 

Gurut tankkaamassa

Gurut tankkaamassa

Nepalin tulli- ja raja-asemat olivat niin pienet ja huonosti opastetut, että ajoimme niistä ohi. Asvaltti loppui, kyltti kiitti vierailusta ja toivotti tervetulleeksi uudestaan Nepaliin. U-käännös ja tovin etsinnän jälkeen leimat passeihin ja carnet´n löytyivät. Intian viranomaiset odottivat kilometrin päällystämättömän taipaleen takana ja olivat yllättävän tehokkaita.

Posotimme Pohjois-Intian läpi Pakistaniin ilman turistipysähdyksiä. Näkemättä jäivät Brittien kesäpääkaupunki Shimla, Beatlesien Rishikesh, Dalai Laman Dharmasala ja Le Corbusierin Chandigarh. Niiden sijaan näimme pölyä, kuoppia, vehnän leikkuuta ja puintia sekä Gangesin – jossa Minna uitti varpaitaan paremman karman toivossa. Huikein näky oli kuorma-auton lavalla sapelit tanassa ja parrat hulmuten pitkin moottoritietä kiitävä sikhijoukkio.

…ja Pakistaniin

Viisumia jäi 22 tuntia käyttämättä.  Rajalla ei ollut ruuhkaa tälläkään kertaa, mutta  Intian tullissa aikaa meni lähes tunti. Sitten ajoimme äkseerauskentän läpi portille, jossa jättikokoinen sotilas toivotti tervetulleeksi Pakistaniin. Kiitimme, vaikka ajatukset olivatkin hieman ristiriitaiset.


Näytä suurempi kartta

Categories: Intia, Nepal, Pakistan | 2 Comments

Kathmandusta Pokharaan

 

Riisin istuttaja

Riisin istuttaja

Uusi vuosi 2070 alkoi Kathmandussa tutuissa merkeissä, sähkökatkot ja pölyävät kadut olivat edelleen kaupunkilaisten riesana. Iltaisin keskustan Durbar -aukiolla käytiin kauppaa kynttilöiden ja kännyköiden valossa.

 Saimme Kiinan viisumit asiallisessa järjestyksessä, mutta intialainen byrokratia oli yhtä turhauttavaa, kuin edelliselläkin kerralla. Toisella visiitillä paperit saatiin lähetystöä miellyttävälle tolalle ja kolmen päivän transit -viisumit viikonlopun yli odotettuamme. Olimme valmiit lähtemään Pokharaan.

 Kun Kathmandun ruuhkat oli selätetty Naubisen länsipuolella, Prithvin valtatie kulki joen mutkia seuraillen. Leveän kanjonin pohjalla kalastajat uittivat verkkojaan, vehnää oli leikattu lyhteille, härkäpari veti kyntöauraa ja nainen istutti riisiä. Alaspäin kuljettaessa virta voimistui ja leveni. Puolivälissä Pokharaan bongasimme kumiveneitä koskenlaskussa.

 

Naiset kantavat rakennuskiviä Bandipurissa

Naiset kantavat rakennuskiviä Bandipurissa

Prithvi oli leveää ja nopeaa, joten pieni ketunlenkki hitaalle ja kapealle tielle oli paikallaan. Sellainen vei meidät kymmenen neulansilmämutkan taakse Bandipuriin. Vuoristokylä oli tärkeä etappipaikka Intian ja Tiibetin välisellä kauppareitillä ennen kuin pyörä oli keksitty. Bandipur jäi paitsioon, kun Kathmandun ja Pokharan välinen valtatie valmistui 70 -luvun puolivälissä laaksoon – 700 metriä alemmas. Autolla ajettavan yhteyden kylä sai vasta vuonna 1998 ja sen pääkadulla on edelleen portaita.

 Pokharassa tutkimme kalenteria ja tulimme siihen tulokseen, että useamman päivän vaellukseen ei ollut aikaa. Koska Annapurnan kansallispuistoon olisi tarvinnut hankkia kalliit luvat, päätimme patikoida seuraavan päivän Pokharan lähituntureilla ja palata illaksi saunomaan – löysimme nimittäin kaupungilta ihan oikean saunan.

 Aamulla otimme taksin, mutta kuljettaja ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tinkaamaamme hintaan ja pudotti meidät kyydistä kolme kilometriä ennen sovittua paikkaa. Komeita olivat maisemat maantienlaitaa taivaltaessakin. Kathmandusta ostettu karttakaan ei ollut ihan ajan tasalla, mutta ihan hyvän seikkailun saimme aikaiseksi.

 

Jyrkkä polku alkoi joenrannasta

Jyrkkä polku alkoi joenrannasta

Kapusimme polkua, joka olisi saanut vuoristovuohenkin huohottamaan. Puolen tunnin tarpomisen jälkeen vastaan tuli mummo isoa vasua otsan yli kulkevalla liinalla selässään kantaen. Oikopolun päästä löysimme jeeppitien ylös Astamiin. Kävelimme ylös ekokylään, jossa söimme lounasta. Annapurnan lumihuiput piileksivät paksun pilviverhon takana ja ukkonen jyrisi harjanteen toisella puolen. Ukkonen ei onneksi noussut päälle ja valkoiset vuoretkin kävivät kurkkaamassa pilvien lomasta, joten ruokalevon jälkeen lähdimme hyvillä mielin takaisin. Alhaalla Pokharaan menevä linja-auto sattui sopivasti kohdalle, mutta perillä pettymys oli melkoinen – sauna ei ollut sähkökatkon takia lämmennyt.

 

Steven ja Lars viimeistelevät uusia sivulaukkuja

Steven ja Lars viimeistelevät uusia sivulaukkuja

Seuraavana aamuna pakkasimme pyörän ja lähdimme Intiaa kohti. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Bullet Basecamp parin korttelin päässä. Motoristibaarin pihalla pari maankiertäjää viimeisteli peltisiä sivulaukkuja ja rivi lentokoneella saapuneita harrikkamiehiä istui varjossa katselemassa. Saksalaisen Stevenin laukut olivat tuhoutuneet kolarissa ja hän oli teettänyt peltisepällä uudet. Ensimmäinen kahden millin pellistä hitsattu prototyyppi painoi 18 kiloa, toinen monta kiloa vähemmän. Työn jälki oli kuitenkin niin hyvä, että ruotsalainen Lars päätti hylätä omat jerrykannuista väsätyt laukkunsa ja teettää itselleen samanlaiset.

 Bulletien perusleirissä olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta päivä oli jo puolessa ja Siddharta Highway kutsui.

Categories: Nepal | 1 Comment