Intian liikenne veti mietteliääksi

Innostus ja pettymys

Lähtö Delhistä kiinnosti korttelimme nuoria miehiä. Mistä maasta? Paljonko kuutioita? Mitä maksaa? Mikä on kulutus? Kulkeeko kolmea sataa? Saako ottaa kuvan? Vastailimme samoihin kysymyksiin tuhannennen kerran, kun lastasimme pyörää. Sitten jätimme Paharganjin kauppiaat, pölyn, hajut ja saasteet taaksemme – ja jumituimme puolen kilometrin päässä liikenneruuhkaan.

 Pian kävi selväksi, että Kaulsonin värkkäämä lasikuituinen lämpösuoja äänenvaimentimen ja istuimen välissä ei ollut niin erinomainen, kuin veljekset kehuivat. Hartsi kärysi ja pinta oli todella kuuma. Sadekuuro pakotti pysähtymään ja katoksen alla oli aikaa tutkia lasikuidun lämmönkestoa. Harmitti, että jätin Turkissa tehdyn peltilevyn Delhiin. Sadanseitsemänkymmenen kilometrin päässä Moradabadissa lasikuitu oli menettänyt muotoaan ja kankaat alkoivat repsottaa alapinnasta. Kaupungista löytyi kelvollinen hotelli ja parkkihalli, johon ei päässyt kovin montaa uteliasta ihmettelemään, kun sahasin kuumana käyneen palan irti ja teetin viereisessä autokorjaamossa pellistä uuden.

Kylä hukkuu pölyyn Biharissa

Armotonta menoa

Kaksisataa kuusikymmentä kilometriä Moradabadista Sitapuriin olivat reissun tähän mennessä hurjimmat. Olin jo kuvitellut tottuneeni Intian liikenteeseen, mutta todellisuudessa olimme kierrelleet enimmäkseen Rajasthanin ja Gujaratin takamaita. Tiet olivat tähän asti olleet hämmästyttävän hyväkuntoisia, mutta karttaan nelikaistaiseksi merkitty tie Delhistä Lucknowiin oli suurimmaksi osaksi kaksikaistaista ja liikenne kaistapäistä. Päivän aikana jouduin väistämään viisi kertaa pientareelle kun asvaltoitu alue oli täynnä vastaantulijoita. Pätkillä, joilla kaksi rakenteilla ollutta lisäkaistaa oli saatu ajettavaan kuntoon liikenne oli molemman puoleista. Autojen sivupeilit oli käännetty ovia vasten ja ainoa sääntö, josta kaikki tuntuivat välittävän ja muistuttavan oli ajovalojen käyttökielto. Uupuneina saavuimme Sitapuriin, jossa saimme pyörän sisälle hotelliin ja illallisen huoneeseen. Olin ajatellut, että Intian isot tiet olisivat nopein reitti Kathmanduun – valinta alkoi kaduttaa.

Mark ja Enfield olivat taivaltaneet Intian maanteitä jo 21 000 kilometriä

Buddha ja Bullet

Aamulla pujottelimme moottoripyörän hotellin aulaan pedattujen sänkyjen ohi kadulle ja jatkoimme matkaa. Yllättäen tie olikin hyvää koko matkan Lucknowiin! Miljoonakaupungin ympäri oli rakennettu kehätie ja valtatie 28 jatkui nelikaistaisena ja asfaltoituna kohti itää. Navigaattori kertoi, että pienessä Kushinagarin kylässä oli useita hotelleja. Neljänsadan kilometrin ajon jälkeen selvisi, että Kushinagar oli tärkeä pyhiinvaelluspaikka, jossa Siddhartan kerrotaan siirtyneen paikalla lopulliseen nirvanaan. Kylä oli kuin buddhalainen pienoismaailma, pääkadun varrella oli ainakin srilankalainen, vietnamilainen, burmalainen, thaimaalainen, tiibetiläinen, japanilainen ja korealainen temppeli tai pyhättö. Hieman meidän jälkeemme hotellin pihaan karautti englantilainen Mark Bulletillaan. Hän oli ostanut pyörän uutena puolitoista vuotta sitten. Nyt kilometrejä oli kertynyt 21 000, mutta Intiasta oli vielä puolet näkemättä ja mies suunnitteli jatkavansa matkaa vielä toiset puolitoista vuotta!

Burmalainen stupa Kushinagarissa

Aamulla pääsimme joutuisasti Biharin osavaltion rajalle. Rajan takana tie loppui. Liikenne mateli polyisiä uria, joiden paikalla tie oli joskus kulkenut. Kaupunkien kohdalla läpikulkuliikenne jyräsi myös pääväylän rinnalla kulkevilla paikallisteillä. Motiharin liepeillä käännyimme kohti pohjoista ja Nepalin rajaa. Liikenne väheni, mutta tie muuttui – jos mahdollista – entistäkin huonommaksi. Paikoin savihiekka oli jauhautunut puuteriksi, johon jalat upposivat nilkkoja myöten. Väkisinkin tuli mieleen, että pitämällä tien huonossa kunnossa Intia näyttää kaapin paikkaa Nepalille, jonka ulkomaankaupasta suurin osa kulkee kuorma-autoilla tätä kautta.

 Saavuimme Raxauliin puoli kolmen maissa. Rekkajono seisoi rajakaupungin helteisellä pääkadulla. Tungimme mopojen ja hevoskärryjen seassa eteenpäin, kunnes rajavartijat käskivät pysäyttää. Saimme leimat passeihin sutjakasti, mutta tullimiehet olivat lounaalla ja jouduimme odottamaan Carnetin leimausta toista tuntia. Nepalin puolella toiminta oli ripeämpää ja Birganjista löytyi siisti hotelli. Kymmenen tunnin puurtamisen tulos oli 210 kilometriä. Aamulla nukuimme pitkään.

Näytä suurempi kartta

Pirullinen ilmapallokauppias New Delhissä

Voihan viisumi!

 Moottoritie Agrasta Delhiin ei ollut Intiaa. Se halkoi vehmasta intialaista maaseutua, mutta jos ei katsellut ympärilleen, olisi voinut kuvitella olevansa jossain Ranskan syrjäseudulla. Liikennettä oli vähän, tie sileä ja ohitukset tehtiin sivistyneesti keskikaistan puolelta. Noidassa, jossa maksutie loppui, autoja oli taas tien täydeltä, mutta matka New Delhin läpi Paharganjiin sujui ilman hampaiden kiristelyä – liikenne oli yllättävän sujuvaa.  Netistä helposti löytynyt majatalo oli hankalampi paikallistaa reppugheton ahtaalta sivukujalta. Vajaan tunnin hikoilun jälkeen laukut olivat sisällä ja moottoripyörä lukitussa häkissä. Tohinan keskellä tapasimme ensimmäisen suomalaisen sitten Turkin Kappadokian! Minnaan iski puheripuli, mutta onneksi vastaanottaja oli savolainen.  

Hanuman valvoo New Delhin liikennettä

Aamulla lähdimme hakemaan Kiinan viisumeita. Delhin metro aamuruuhkan aikaan oli hurja kokemus. Junat olivat uusia ja hiljaisia, mutta väkeä oli aivan liikaa! Rajiv Chowkin vaihtoasemalla päästimme pari junaa menemään, ennen kuin tohdimme tunkeutua väkijoukon mukana ovista sisään. Vaikka vaunu olisi tupaten täynnä, ihmisiä änkeää sisään niin kauan kuin ovet ovat auki. Poistuessa täytyy pitää kiirettä, ettei joudu sisään rynnivän väkijoukon mukana takaisin junaan.  Kiina oli muuttanut viisumisääntöjään, eikä Delhin lähetystö suostunut myöntämään kuin kuukauden viisumeita kolmansien maiden kansalaisille. Pettymystä ei vähentänyt viisumikeskuksen virkailijan ylimielinen asenne.  

Ruuhka-aika Vanhassa Delhissä

Sitten vuorossa oli moottoripyörän huolto. Hollantilaiset ja turkkilaiset kaverimme olivat kehuneet Kaulson Racingia, Etelä-Aasian ainoaa kisapyörien rakentamiseen ja virittämiseen erikoistunutta pajaa. Puitteet näyttivät luotettavilta, halli oli täynnä uusia kyykkyjä ja entisöityjä Vespoja. Kaulin veljekset kehuivat tekevänsä kaikkea muuta paitsi Bajajeja, Honda Heroja ja muita intialaisia peruspyöriä. Eturengasta Tenereen ei kuitenkaan löytynyt eivätkä omistajat juuri kuunnelleet asiakkaan toiveita.  

Seuraava päivä meni tyhjää toimittaessa, Kazakhstanin lähetystö oli auki vain kolmena päivänä. Perjantaina saimme paperit sisään ja niitä luvattiin kysellä maanantaina. Se oli tietenkin liian optimistinen arvio, viisumit olivat valmiit seuraavan viikon keskiviikkona. Maksuohjeet netissä olivat viime vuosituhannelta, aivan kuin lähetystön kotisivutkin. Turhan ja hermoja venytelleen pankkireissun jälkeen saimme lähetystöstä päivitetyt maksutiedot ja keskiviikkoaamuna lähdimme noutamaan passejamme. Viisumit piti maksaa läheiseen pankkiin dollareilla. Pankki ei tietenkään vaihtanut rahaa… Viereinen pankki olisi vaihtanut, jos olisin ollut asiakas. Puolen kilometrin päästä löytyi Western Union, jossa valuutanvaihto viimein onnistui. Intialaisten pankkivirkailijoiden töykeys ja ylimielisyys sai jopa Kiinan viisumikeskuksen mölövin tuntumaan herrasmieheltä.

Hyvää holia!

Hyvää holia!

 Täydellisen Delhi-turhautumisen kruunasi Minnan selkä, joka sanoi ‘naks’ ja mahatauti, joka iski molempiin. Holikin painoi päälle. Kevään juhlasta liikkui majataloissa ja netissä hurjia huhuja, eikä Delhiä pidetty parhaana paikkana holin juhlimiseen. Yhtenä päivänä törmäsin hotellin ulko-ovella moottoripyörän päältä nousevaan hikiseen mieheen. Uusiseelantilainen Bryn oli lähtenyt vanhalla GS -Bemarillaan reissuun samoihin aikoihin kuin me, kilometrejäkin oli kertynyt Australiasta saman verran.

Valmistauduimme holiin ostamalla vesipyssyt, värijauhetta ja olutta jääkaappiin. Holin aattona lapset heittelivät turisteja vesi-ilmapalloilla ja sivukujille oli rakennettu kuivatetuilla lehmänlantadonitseilla, kukilla ja värijauheella kuorrutettuja kokkoja. Sytytysajaksi meille kerrottiin 22.42.  Illalla vanhemmat ja isovanhemmat kantoivat pikkulapsia keon ympäri. Seremoniamestari sytytti kellontarkasti tulen, mutta kokon poltto sai oudon käänteen, kun miehet rynnivät laulaen kiertämään nuotiota. He heittelivät kikherneenversoja liekkien päälle, nuotio kyti ja aukio täytyi savusta.Nautimme tunnelmasta ja karsinogeeneistä reilu puolen tunnin ajan, ja kun kokkoa ei saatu kunnolla palamaan, lähdimme nukkumaan.

Bryn in holi action!

Suurena päivänä Minna ei päässyt ylös sängystä, joten tunnelma ei ollut korkeimmillaan. Minä sain pari kourallista värijauhetta naamalle ja hyvän holin toivotukset heti hotellin ovella. Tytöt kaatoivat parvekkeilta värjättyä vettä kujalla kulkijoiden päälle ja Paharganjin pääkadulla oli täysi hulina päällä. Kaikki sujui kuitenkin rauhallisesti ja iloisessa ilmapiirissä. Hurjat huhut vaatteiden repimisistä ja humalaisten riehumisesta eivät ainakaan tällä kertaa pitäneet paikkaansa. Parin tunnin jälkeen palasin huoneeseen hengähtämään ja kertomaan Minnalle näkemästäni. Kun palasin takaisin kadulle kaikki oli ohi. Holi oli loppunut kahdelta ja ihmiset olivat menneet pesulle.  

Kaikkiaan Delhissä venyttiin 18 päivää. Rengasta ei löytynyt ja Kiinan viisumi jäi saamatta. Intian viisumia ei pystynyt jatkamaan, eikä kuukauden venyminen vaaleihin valmistautuvassa Pakistanissa kiehtonut, joten päätimme jatkaa matkaamme Nepaliin.

 -Jos leijona ja tiikeri tappelis, niin kumpi voittais?

-No ei ne voi tapella, kun ne asuu eri puolilla Intiaa!

Miten tämän näköinen lintu voi selviytyä villissä luonnossa?

Girin metsä Gujaratissa on Aasian leijonan viimeinen asuinpaikka. Laji kävi sukupuuton partaalla 1900 -luvun alussa, mutta nykyään kansallispuistossa elää nelisen sataa isoa kissaa.

Lähtö Diulta venyi puolille päivin, tropiikin aurinko paahtoi lähes suoraan yläpuolelta. Mereltä käynyt tuulenvirekin loppui, kun käännyimme sisämaahan. Olimme varanneet Sasan Giristä telttamajoituksen täysihoidolla. Paikan päällä kuulimme, että edellisenä yönä yhdessä teltassa oli vieraillut leopardi… Lyhyen harkinnan jälkeen totesimme, että teltta on tukahduttavan kuuma, ja saimme tingattua huoneen samaan hintaan. Iltakävely metsänreunassa nosti odotukset kattoon – puolen tunnin lenkillä näimme viitisentoista kaurista ja monta riikinkukkoparvea.

Aamun ensimmäinen leijona.

Talonväki laittoi erinomaista ruokaa, mutta kielitaidossa olisi ollut parantamisen varaa. Halusimme aamukuudelta alkavalle safarille ja ja he kertoivat, että lupia täytyi olla hakemassa jo puoli viideltä. Syy jäi epäselväksi, mutta aamulla portilla oli jo kymmenkunta ukkoa jonottamassa – suurin osa kalliiden hotelleiden työntekijöitä. Safareita järjestetään kolme kertaa päivässä, ja jokaiselle pääsee vain rajoitettu määrä vieraita. Aikaisimmat safarit ovat halutuimpia. Ilma on viileä, eläimet aktiivisia ja aamuauringon valo kaunista. Luvat saatiin kuuden aikaan ja jeeppikolonna lähti kiertelemään metsäteitä. Ilmassa oli suuren leijonajahdin tuntua.

Kauriit juomassa

Pitkään ei tarvinnut ajaa, kun näimme ensimmäiset riikinkukot –  sitten kauriita, sambarhirviä, nilgauantilooppeja ja kohta vastaan rymisteli pahkasika. Suuntasimme padotulle lammelle, josta oppaamme Bali arveli leijonia löytyvän. Ja löytyihän niitä! Kaksi kissaa loikoili aamuauringossa parin sadan metrin päässä, ja kun loputkin rähmät karisivat silmistä, laskimme patovallin alapuolelta kaikkiaan viisi leijonaa. Isot pelikaanit oikoivat siipiään lammen rannalla ja vedessä köllötteli muutama krokotiili. Suureen ääneen kälättävä teiniporukka keskittyi kuvaamaan toisiaan.

Tirkistelyä leijonien makuuhuoneeseen

Jatkoimme matkaa, ja Balin täytyi hieman hoputtaa, kun halusimme kuvata apinoita, kauriita, kotkia ja riikinkukkoja. Puiston intialaiset vieraat olivat kiinnostuneita vain leijonista, ja päästimme monta jeeppiä ohi. Yhtäkkiä opas käski kuljettajaa pysähtymään ja meitä olemaan hiljaa. Hän oli nähnyt puronvarren pusikossa leopardin. Tuijotimme  pusikkoon lähes hengittämättä, kunnes pilkullinen otus vilahti oksien seassa ja katosi. Bali sanoi nähneensä leopardin edellisen kerran 20 päivää sitten.

Ryökäle… Sehän tulee kohti!

Muutaman kilometrin päässä kolme jeeppiä oli tukkinut tien. Leijonapari loikoili muutaman metrin päässä ja me tirkistelimme metsän kuninkaallisten makuuhuoneeseen. Vaikka Bali kertoi jo matkan alussa, etteivät leijonat välitä ihmisistä, oli tunnelma kaikkea muuta kuin rento.

Hetken päästä sen kun parani! Takaamme lähestyi yksinäinen naarasleijona, joka oli kuullut lemmenparin metelöinnin. Se löntysteli meitä kohti ja pysähtyi viidenkymmenen metrin päässä. Mitä se aikoi? Olivatko leijonat mustasukkaisia? Saivatko ne raivokohtauksia?

Hetken mietittyään se jatkoi matkaansa meitä kohti. Saiko leijonaa katsoa silmiin? Katsoin kameran läpi, kun se lähestyi. Selän takaa kuului eläimellisen seksin päätteeksi sellainen karjunta, että geeneihin kirjoitettu toimintaohje kertoi meidän olevan aivan väärässä paikassa. Mutta mihin mennä? Avojeeppi ei suojaa antanut, mutta opas oli oikeassa: leijona ei meistä välittänyt. Se ohitti meidät parin metrin päästä, käveli jeeppien välistä vilkaisemaan metelöijiä ja palasi tielle. Pariskuntakin tuli pusikosta poseeraamaan ja vetäytyi sitten varjoon. Yksinäinen naaras merkkasi läheisen puun ja jatkoi matkaansa, me seurasimme. Pyysin kuljettajaa pysähtymään parin kohdalla, mutta Bali sanoi sen olevan lian vaarallista.

Enkä pelkää ollenkaan…

Aasian leijonat ovat saalistajia, joille haaskat eivät kelpaa. Neljännes niiden ruokaympyrästä on kotieläimiä, mutta ihmiset ovat pitäneet sitä sopivana uhrauksena leijonille, koska saavat asua heidän maillaan. Alueen väkiluku ja leijonakanta kasvavat, joten kaikki eivät ole eä samaa mieltä.

Me olimme kiitollisia leijonille, kun saimme vierailla heidän metsässään, emmekä päätyneet päivälliseksi.

Safari Aasian leijonan kotimetsään, Sasan Gir, Intia
PARENTAL ADVISORY: Sisältää eläimellistä seksiä ja väkeviä ilmaisuja.