Klikkaa galleria auki

Lepakon bongausta Diun saarella Intiassa. Huom! Sisältää voimakkaita ilmauksia!

 Onnellinen päivä paratiisissa

Koululaisten aamujumppa.

Herään aamuvarhaisella ulkoa kuuluvaan koululaisten aamunavaukseen. Rehtori pitää jälleen lyhyen puheen rahisevaan mikkiin, koetan saada intianenglannista edes muutaman sanan selkoa. Siinä onnistumatta kapuan silmät ristissä kirkon katolle, mistä löydän Ramin ja muutaman muun reissaajan syömästä masalamunakkaita. Maisema saa hymyn huulille, aamuänkyrä ei täällä kauas kanna. Ollaan Diun korkeimmalla paikalla, vanhan kirkon kattoterassilla. Kirkonmenot loppuivat vuonna 1961, jolloin Portugalin siirtomaavalta päättyi. Nyt rakennuksessa on museo ja pieni majatalo. Kaksi muuta kirkkorakennusta sijaitsee omamme läheisyydessä, toinen hoitaa saaren sairaalan virkaa toisen toimiessa edelleen kirkkona.

Lempipuuhassa

Rami auttaa aurinkorasvauksessa, koetetaan ennättää rannalle ennen pahinta hellettä. Työnjako on jo rutiinia: Rami kykkii varjossa beduiini -lookissaan kytäten kameran kera kuvattavaa, minä istun polttavassa auringossa perse hiekassa etsien täydellistä simpukankuorta. Välillä on pakko raivata tie aaltojen läpi veteen viilentymään. Koska on arkipäivä, ei gujaratilaisia viinaturisteja ”Can I take a picture?” -kysymyksineen juuri näy.

Pari tuntia paahteessa on enemmän kuin tarpeeksi. Päätämme hetken mielijohteesta lähteä koluamaan Naida -luolat, joista portugalilaiset hakkasivat kiviä kaupungin muuriin. Luolasto on upea eikä pieni eksyminen ole pahitteeksi.  

Lounastamme hikisinä O’Coqueiro -ravintolassa jonka menu on taidettu syödä läpi jo vähintään kertaalleen. Monet Diun kaupunkikeskustan ravintoloista ovat suuria ja meluisia, joten pieni ja kodikas portugalilaisravintola on saanut meistä vakioasiakkaita. Ravintolan nuori isäntä rupattelee viereisen pöydän ranskalaisturistien kanssa, itse tyydymme suomalaisittain urahtamaan tervehdykset jonka jälkeen syvennymme ravintolan kirjastoon ja kala-aterioihin.

Naidan luolissa on maagista valoa

Ruoan jälkeen maleksimme pitkin kaupungin kapeita kujia. Vanhat portugalilaiset talot ovat pastellisävyisiä ja intialaiset supervärikkäitä. Ihmiset, lehmät ja koirat viettävät siestaa niiden varjoissa. Seuraan Intian kauluskaijapariskunnan koomista kuhertelua ja höpöttelen mukavia tiineelle, vanhalle lehmälle. Hipelöin rihkamaa ja juon myyjän tarjoamaa kuumaa ja mausteista maitoteetä. Rami jaksaa sinkoilla kameransa kanssa, eikä ihme, kuvattavaa on valtavasti. Kulman takaa kiitävä skootteri varoittaa tööttäämällä ennen risteystä. Moottoripyöräriksan ei tarvi tööttäillä, sen kuulee kilometrin päästä. Vanha nainen hakkaa kookospähkinää rikki pienen pyhätön edessä keskellä katua, huumaava suitsukkeen tuoksu leijuu pitkään matkassa.

Diun julkisivulautakunta ei turhia nipottele.

Kapuamme kirkon katolle viettämään siestaa. Kuuntelemme israelilaispariskunnan valitusta siitä, kuinka epäintialainen paikka Diu on – niin siistiä, niin rauhallista. Kirjan luku ei edisty, katse harhautuu seuraamaan kadun tapahtumia, huojuvia palmuja, ulapalla seilaavia kalastajaveneitä, ohi lentäviä lepakoita. 

Illalla kirkon pihassa on grillibileet. Hotellia pitävä nuori portugalilais-intialainen pariskunta grillaa suuria kingfish -makrilleja, lapset leikkivät riehakasta hääleikkiä heitellen paperisilppua toistensa päälle. Juomme brittiläisen arkeologin kanssa teemaan sopivasti Kingfisher -olutta ja nauramme kuinka totaalisen ”switch-off” -asentoon aivo Diulla hetkessä hurahtaa.

Majatalon katto ilta-auringossa.

Diulla hurahti yhteensä kolme viikkoa. Lisää kuvia tuonnenpana.

Moottoripyörämiehiä ja maharadžan Cadillac

Nyt ollaan tropiikissa!

Matkalla Udaipurista merenrannalle päätimme tehdä mutkan Vadodaraan tapaamaan Kumaria, joka suunnitteli ajavansa Royal Enfieldillä Lontooseen. Meillä oli yhteinen ongelma, kiinalainen Isoveli, joka haluaa valvoa ulkomaalaisten liikkumista alueellaan. Meidän pitäisi hankkia opas ja luvat, jotka ovat niin kalliita, että kuluja jakaisi mielellään isomman porukan kesken.

Tie Udaipurista Ahmedabadiin oli leveää nelikaistaista baanaa, jossa hermo lepäsi, vaikka pari traktoria köröttelikin väärän suuntaan ja pyhät sonnit tappelivat kaistojen välissä. Ahmedabadin pohjoispuolella ylitimme Kravun kääntöpiirin ja tropiikin auringonpaahteessa saavuimme kaupunkiin, joka oli suurin ja ruuhkaisin tähänastisista Intiassa.

Ahmedabadissa täytyi taas ihmetellä, miten jouhevasti risteysliikenne soljuu ilman minkäänlaisia sääntöjä. Kaikki vain tunkevat sekaan, ja pääsevät jonkinlaisella röyhkeyden ja kohteliaisuuden yhdistelmällä aikanaan ulos. Puolen tunnin hikoilun jälkeen navigaattori käski kääntyä vasemmalle, josta alkoi tyhjä tie kohti Vadodaraa. Vähän matkan päästä maksukopilla syy  autiuteen selvisi, moottoripyörillä oli ajo kielletty. Virkailijat eivät vaikuttaneet ihan varmoilta, koskiko sääntö myös isoja mustia moottoripyöriä, joten unohdin englanninkielen taitoni ja livahdin moottoritielle. Päättelimme, ettei rikkomus ollut vakava, kun ohi ajanut poliisi nyrjäytti leukansa sijoiltaan, muttei pysäyttänyt.

Tien päällä Kumarin kanssa.

Kumar osoittautui mainioksi tyypiksi. Istuimme iltaa ja puhuimme moottoripyöristä ja matkailusta. Hänen suunnitelmansa oli ajaa Intiasta Nepaliin ja sieltä Kiinan kautta Keski-Aasiaan ja Venäjälle. Kiinalainen matkanjärjestäjä oli tarjonnut 18 päivän pakettia, johon kuului kiertoajelu Tiibetissä. Kiinnostavaa – mutta kalliimpaa, kuin koko matka Lontooseen.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista golfkerholla maharadžan palatsin puistossa. Kumarilla oli ajatus saada sponsoreita reissulleen ja lehden kustantajana hän tiesi mistä aloittaa. Iltapäivällä annoimme haastatteluja pariinkin sanomalehteen.

Triupheja, AJS, Nortoneita… Komea kokoelma!

Illalla Kumar kertoi vanhoihin moottoripyöriin hurahtaneesta kaveristaan, ja vakuutti, että hänen luonaan kannattaisi käydä kylässä. Aikaisin aamulla päräytimme koneet käyntiin ja ajoimme Kumarin ja hänen hovimekaanikkonsa,  kanssa metsien läpi pieniä mutkaisia teitä Dahodiin.

Reissu ei todellakaan ollut turha! Hafeez oli entisöinyt ensimmäisen moottoripyöränsä 12 vuotta sitten ja kuten taudinkuvaan kuuluu, ei paluuta ollut. Nyt tallissa oli nelisenkymmentä pyörää, enimmäkseen 50 ja 60 -lukujen brittejä: Nortoneita, Triumpheja, pari BSA:ta, AJS, Matchless, Sunbeam… Muutama Yamaha, Jawa ja Indian täydensivät kokoelmaa, jonka kaikki pyörät olivat uutena Intiaan tuotuja. Tällä hetkellä työn alla oli Vadodaran maharadžan entinen Cadillac vuodelta 1942.

Maharadzan Cadillac vuodelta1942.

Juttua riitti, kun kököttelimme illalla suuren kaupunkikartanon kattoterassin perimmäisessä nurkassa, lämmityskattilan hiilloksella hehkussa ja tähtitaivaan alla. Hafeez piti vähän hölmönä kaverinsa ajatusta lähteä pitkälle matkalle pyörällä, johon osia saa Intian ulkopuolelta vain British Museumista. Hän yritti taivutella tätä ostamaan japanilaisen moottoripyörän, mutta Kumar aikoi pysyä Enfieldin leirissä. Aamupäivällä lähdimme takaisin Vadodaraa kohti, kävimme katsastamassa Champanerin moskeijan ja söimme kaikkien aikojen tulisimman kala-aterian tienvarsikuppilassa.

Koukeroista kielenkäyttöä gujaratilisessa sanomalehdessä.

Vadodarasta oli vielä päivän hikinen ajo Diun saarelle. Tie kulki laajan kosteikkoalueen läpi. Näimme suuria kurkiparvia ja suolan tuotantolaitoksia. Näytti, että saavumme Diulle hyvissä ajoin, mutta loppusuoran häämöttäessä tie muuttui kelvottomaksi. Asvaltissa oli norsun pään kokoisia reikiä ja neljänkymmenen kilometrin rymyäminen vei toista tuntia. Aurinko alkoi painua mailleen, kun saavuimme saarelle. Kumarin suosittelema majatalo oli lyönyt lapun luukulle, mutta löysimme kuitenkin kelvollisen hotellin ja päätimme jättää rantapaikan etsimisen seuraavaan päivään. Hotellin vessan ovessa oli venäläistä tekstiä ja Abloy -lukko. Ovi oli luultavasti kotoisin Suomessa rakennetusta aluksesta, sillä  170 kilometrin päässä on valtava laivojen romuttamo. Finnjet oli yksi sadoista laivoista, jotka on nousuveden aikaan ajettu  Alangin rannalle pilkottaviksi.

Diulla meren herkut ovat tuoreita, olut verovapaata ja Minna pääsi viimein uimaan. Täältä ei ole kiire minnekään!

Avaa galleria klikkaamalla.

Intian liikenteessä kaksi kättä ei riitä.

Sininen Kaupunki

Turkin Kappadokian jälkeen suurin osa tapaamistamme matkaajista oli mitannut maanteitä omilla ajoneuvoillaan. Jodhpurissa saavuimme pitkästä aikaa reppukansan reviirille. Majatalon kattoterassilla olutta hörppivä ja statuspäivityksiä verkkoon näpyttelevä väki oli saapunut Intiaan lentokoneilla maailma eri kolkista.

Pari päivää kiertelimme kaupunkia brittiläis- punjabilaisen Kumarin, indonesialaisen Imelin ja kameroiden kanssa. Ryhmää täydennettiin tilanteen mukaan marokkolaisilla ja brassivahvistuksilla. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla nurkan takana saattoi metelöidä värikäs hääkulkue tai vastaan kaahata guru skootterilla peililasit silmillään. Valokuvaushulluus sai yliotteen ja kameran muistikortille tallentui yli viisisataa kuvaa – vaikka ne parhaat tilanteet tietysti vilahtivat salamannopeudella ohi, niin ihan kelpo vonkaleitakin jäi saaliiksi.

Sinisessä kaupungissa muidenkin värien käyttö on sallittu.

Kiipesimme Mehrangarin linnoitukselle, kaupungin yläpuolelle, katsomaan auringonlaskua. Pappiskastin sinistä tunnusväriä on alettu käyttää ihan yleisesti talojen maalaamiseen. Etäisyys häivytti armollisesti betonin harmauden, töryn ja roskat – ja kaupunki hohti kuin jättiläismäinen safiiri.

Jodhpurin valtava Mehrangarh -linnoitus ja palatsi sen sisällä ovat edelleen kuninkaallisen perheen yksityistä omaisuutta, mutta museoon pääsevät köyhemmätkin sandaalinkuluttajat tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Köysiradalla Auringonlaskuun.

Siirtomaa-aikaan britit hallitsivat kolmasosaa Intiasta paikallisten kuninkaiden, maharadžojen ja nawabien avulla. Ennen Intian itsenäistymistä ja jakoa vasallivaltioita oli yli kuusisataa ja joidenkin hallitsijoista tuli satumaisen rikkaita. He pitivät hoviaan pitkiä aikoja Euroopan loistohotelleissa ja hankkivat talleihinsa Rolls Royceja ja Cadillaceja. Intian itsenäistyttyä he menettivät hallitsijan valtuutensa, mutta säilyttivät etuoikeuksia vuoteen 1971. Linnojen ja palatsien ylläpitokulut ovat tietysti ruhtinaallisia ja useita Intian palatseja on muutettu luksushotelleiksi.

Seuraavan aamupäivän ihastelimme palatsia, sen aarteita, taidekokoelmaa ja näkymiä korkealta kaupungin yläpuolelta. Iltapäivällä haimme vauhtia katukeittiöstä ja palasimme linnanmuurille, josta lähdimme puolentoista tunnin retkelle louhikkoisten rotkojen yli. Hikoilla ei tällä kertaa tarvinnut, vaan matkaa tehtiin vaijereita pitkin liukumalla. Köysiratoja oli kaikkiaan kuusi, joista pisin kolmesataa metrinen. Vauhtia riitti ja kulissitkin olivat kuninkaalliset.

Intian Venetsia

Kerjäläistytöt Udaipurissa.

Vaarallisia tilanteita oli tarjolla taas seuraavana aamuna, kun palasimme tien päälle. Pari kasvomaalauksen saanutta norsua nosti tunnelmaa ja pöljät ohittelijat verenpainetta. Suunnistimme kohti Intian Venetsiaksikin mainittua Udaipuria. Suora tie halkoi viljelysmaita pari sataa kilometriä. Lämpötila huiteli kolmen kympin kieppeillä ja Minnakin riisui Gore -vuorin takistaan. Melko pian tie kääntyi metsäisille kukkuloille ja lämpötila laski kymmenisen astetta.

Illallista söimme majatalon kattoterassilla mykistyneinä. Uskomatonta, mutta Udaipurin ilta oli Jodhpuriakin komeampi. Valtava linnoitus kohosi suoraan järvestä, jonka keskellä kellui valkoinen marmoripalatsi, jonne Roger Mooren näköinen salainen agentti ui krokotiilipuvussa tapaamaan Octopussya. Tapahtuman kunniaksi kaupungin majataloissa esitetään joka ilta samaa elokuvaa. Mustekalanaisen palatsissa sijaitsevan Lake Palace Hotellin elokuvatarjonta jäi tarkastamatta. Huoneen olisi saanut 330 eurolla, mutta parkkipaikka olisi ollut järven toisella puolella…

Talvella Intiassa vietetään häitä ja soittajilla riittää keikkaa.

Sydäntalvella hääkausi on Intiassa kuumimmillaan. Udaipurissa riitti kilkettä, kalketta, rummutusta, torven törinää ja ilotulituksia. Värikkäät kulkueet kiersivät vanhaakaupunkia ja turisteilla riitti ihmeteltävää. Myös turisteja riitti. Jodhpurissa ulkomaalaisiin oli totuttu, mutta kaupunki eli omaa elämäänsä. Udaipur eli matkailijoista. Se tarkoitti matkatoimistoja, kokkauskursseja, hyvää kahvia, halpoja pesuloita, käsityöputikkeja ja kattoravintoloita, mutta myös monenlaisia koijareita ja tyrkyttäjiä.

Joskus reissuvalmisteluista kertovassa postauksessa kehuin Horizonsunlimited.comia, maantienkiertäjien nettiyhteisöä, josta on löytynyt vastaus moneen kysymykseen. Koska Kiinassa ulkomaalaiset eivät saa ajaa ominaan, olen kysellyt löytyisikö keväällä ketään jakamaan pakollisia opastuskustannuksia. Yksi kiinnostuneista lähetti viestiä ja pyysi kylään, jos olisimme nurkilla. Ja ihme kyllä olimme! Lykkäsimme rantalomaa vielä hieman ja teimme pienen lenkin Vadodaraan katsomaan, mikä tämä Royal Enfieldillä Lontooseen ajamista suunnitteleva nimimerkki oli miehiään.

Klikkaa galleria auki pikkukuvista!

Kamelifestivaalit ja Rottatemppeli

Tenere parkissa tienvarsikahvilassa.

Reissua suunnitellessa kotiläksyt Intian osalta jäivät lukematta, koska maahan pääsy ei ollut mitenkään varma. Amritsarissa vedimme kartalle viivan kohti Gujaratia – lähintä rantaa. Onneksi matkalle sattui juuri Rajasthan, Maharadžojen maa, jossa voi bongata lähes kaikki Intian ihmeet tiikereistä rottatemppeliin.

 Punjabin vehreät vainiot muuttuivat kolmensadan kilometrin matkalla Rajasthanin aroksi. Intian maanteiden kastijärjestelmässä moottoripyörä on paarian asemassa. Ylempiin kasteihin kuuluvat maasturit ja varsinkin linja-autot kiilaavat kaksipyöräisiä surutta. Nopeammalla on oikeus ohittaa ja vastaantulijalla velvollisuus jarruttaa ja valmistautua väistämään pientareelle. Tiet ovat kuitenkin yllättävän hyväkuntoisia eikä liikennettä harvaan asutuilla seuduilla ole kovin paljon.

Kameliestivaali on aavikon asukkaille vuoden kohokohta.

Sri Ganganagar oli kiehtovasta nimestään huolimatta törkyinen ja tylsä kaupunki. Majoituimme hotelliin, jossa oli SAUNA! Vastaanotossa kuitenkin kerrottiin, ettei ”suana” toimi. Huone oli niin kylmä, että olisi saanut toimia. Minna sai äkäisen vatsataudin ja jouduimme viettämään lepopäivää Ganganagarissa. Yritin ostaa puhelinliittymän, mutta ilman pysyvää osoitetta sitä ei myyty. Nettibaarissakin otettiin valokuva ja kopioitiin passi ennen surffaamista. Hotellin baarissa oli tunnelma yhtä syyllinen kuin Itä-Turkissa.

 Minnan maha rauhoittui sen verran, että jatkoimme matkaa Bikaneriin, jossa tauti iski molempiin. Huoneemme oli taas kylmä kuin aavikon yö. Päivällä aurinko paistoi kuumasti ja kiipesimme hotellin katolle lämmittelemään. Sairastaminen viivytti matkantekoa joten olimme Bikanerissa sopivasti vuotuisten kamelifestivaalien aikaan. Kolmipäiväisen tapahtuman ohjelmaan kuuluu köydenvetoa, laulua, kamelitanssia, tulisilla hiilillä kävelyä ja lypsykilpailu. Festarien toisena päivänä nousimme bussiin joka vei yleisöä Laderan dyyneille 25 kilometrin päähän kaupungista.

Voittajan elkeet komannesta sijasta huolimatta.

Saavuimme paikalle sopivasti painiturnauksen loppuotteluiden aikaan. Keveämmissä sarjoissa hiekka ja miehet lensivät. Raskaan sarjan ottelussa yleisön tunteet kävivät kuumina ja joku nousi hiekkaan piirretylle ”molskille” neuvomaan tuomaria. Järjestystä pitävät sotilaat paimensivat villiintyneet katsojat bambukepeillä omalle puolelleen ja ottelua jatkettiin.

 Festivaalien päätapahtuma oli tietysti laukkakilpailu. Omistajat taluttivat kamelinsa yleisön editse lähtöalueelle. Urokset vaahtosivat ja pullistelivat kitapurjepussejaan. Tovin päästä hurja joukko rynnisti harjanteen takaa yleisön hurratessa. Voittaja saatiin selville kolmen alkuerän ja loppukilpailun jälkeen, mutta suurimman huomion vei pronssimitalisti, jonka selkään kameliparturi oli taiteillut huikeat koristeet.

 Päivän lähetessä loppuaan sadhut sytyttivät suuren nuotion. Illan pimettyä luvassa olisi ollut hiilloksella tanssia, mutta parin päivän paasto oli vienyt voimat ja ajoimme linja-autolla takaisin kaupunkiin.

Karni Matan rotilla on kissanpäivät.

Deshnokissa, kolmekymmentä kilometriä Bikanerista etelään pysäköimme Teneren ja jalkauduimme Karni Matan temppeliin. Karni Mata, ihmeitä tekevä äiti, oli ylhäisen hindu perheen tytär, joka valitsi askeettisen elämäntavan. Legendan mukaan hänen poikapuolensa hukkui kaivoon. Hän sai taivuteltua kuoleman jumalan herättämään pojan henkiin, mutta vastineeksi kaikki hänen miespuoliset jälkeläisensä syntyvät uudestaan rottina. Temppelissä rotille syötetään maitoa ja vierailijat tuovat niille herkkuja. Minna oli erityisen onnekas, sillä siimahäntä vipelsi hänen jalkansa yli.

 Liekö ollut rottien ansiota, että sattumalta navigaattorista valittu Blue House, riksan levyisellä kujalla sokkeloisessa ja ruuhkaisessa vanhassakaupungissa osoittautui Jodhpurin parhaaksi majataloksi! Kattoterassilla kelpasi nautiskella lämpimästä illasta, kylmästä Kingfisheristä ja auringonlaskussa hehkuvasta Mehrangarhin linnoituksesta.

Avaa galleria