Makunystyihini on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen metsien ehdoton, suussa sulava sulotar – tatti. Reilun kahdeksan vuoden ajan olen rymynnyt metsissä heinäkuun lopulta aina myöhäiseen marraskuuhun niska körmyssä, otsa kurtussa sekä silmät saaliinhimosta kiiluen. Tattihimo on tullut jäädäkseen.

Ingalssin Laura vai sienihullu turisti?

Tänä vuonna sienestysvouhotus katkaisi mukavasti reissuaikataulustressiä, mutten arvannut vouhkan jatkuvan enää reissun päällä. Karljohanien Ruotsista päästyä nautin Liettuassa ehkä parasta kanttarellikastiketta ikinä. Luultavasti siitä seonneena kirmasin täydessä ajovarustuksessa preerialle; todisteita sienistä, etenkin tateista löytyi poimijoiden määrästä aina peijaismaisiin sienenperkauspaikkoihin – sieniä, TATTEJA on esimerkiksi Kuurin Kynkään ideaalimaastoissa valtavasti.

Suomalaiset tuntevat hyvin metsiensä aarteet, mutta mielestäni tatti ei ole arvoisellaan jalustalla. Muualla tattia osataan hyödyntää elintarvikebisneksessä paremmin kuin meillä. Mini-Venäjällä, kuten muuallakin Balkanin alueella sientä käytetään tuttuun tapaan kastikkeissa ja piiraissa, mutta eritoten keitoissa. Tateista saavat myös mausteen erilaiset sipsit ja krutongit sekä levitteet, kuivattuja tatteja löytyy kylmäosastolta siinä missä meillä lauantaimakkaraa.

Herkkueväitä saa matkaan venäläisiltä huoltoasemiltakin.

Puolassa kurkottelin kaulaa metsän laitaan pysäköityjen autojen takaluukkuihin; ne pullistelivat tateista, ja NIMENOMAAN tateista. Krakovassa hyökkäsin torille tutustumaan eri tattilajeihin ja tapasin monta monituista uutuutta; mikä määrä, mikä kirjo! Hostellilla peratessani reilun puolen kilon tattisaalista totesin samassa kyydissä olevan ainakin viittä eri herkkutattilajiketta. Vaikkei se mitään perkaamista ollut – ei madon matoa! Vauhkoonnuttavaa! Onneksi väsäämämme tattipasta tainnutti pahimman hypetyksen.

“Otetaan näitä pari kiloo, PLIIS!?”

Slovakialaisessa vuoristokylässä metsäänrynnistyshimoa hillitsi puistonvartioiden ja asukkaiden ottamat kuvat paikallisista alkuasukkaista – karhujen kanssa en lähde sienistä nahistelemaan. Bosniassa puolestaan himo tyrehtyi täysin miinavaara -plakaatteihin. Hieman dramaattista oli kuitenkin havaita, että sinnikkäitä sienestäjiä ei edes miinat hidasta, siellä täällä metsätien varsilla sienikauppaa hierottiin. Köyhillä alueilla ympäri Balkanin niemimaata keräilytalous on edelleen arvossaan, vaikka henkensä kaupalla.

Makedoniassa olen tyytynyt nyrpistellen herkkusieniin, täällä ”villisieni”sesonki ei ole vielä alkanut. Päivän patikkaretkellä kuitenkin törmäsin yhteen hehkeään kaveriin. Hello georgeous, make my dinner..?

Ihastuminen patikkaretkellä.

Missä mato luuraa? Hah! Ei missään!

Audi vs Krauser: 0-1

Reissu oli loppua lyhyeen, kun rouva Migas rysäytti Audillaan Teneren perään liikennevaloissa Krakovasta lähtiessämme. Onneksi vauhtia ei ollut paljon ja Krauserin laukut ovat jämäkkää tekoa! Sää oli tuhnuinen, mutta lämmin, kun kiipesimme Tatralle. Vlkolinecin vanhan vuoristokylän pari baaria olivat kiinni joten suunniteltu kahvitauko jäi haaveeksi, ja utuisen kylän unelias ilmapiiri tarttui, aikaa kului ja yötauolle jäätiin ennen Banska Bystricaa.

Tunnelma utuisessa ja hiljaisessa Vlkolinecissa oli jotenkin aavemainen.

Seuraavana aamuna Slovakian vuorilla puettiin reilusti lämmintä vaatetta päälle, mutta syksy saatiin karkotettua kintereiltä, kun lasketeltiin Tatralta alas. Budapestin nurkilla lämmintä oli päälle kahdenkymmenen, eikä keltaisia lehtiä enää näkynyt puissa. En kuitenkaan kuvittele, että syksy olisi periksi antanut. Luulen, että siihen törmätään viimeistään Anatolian ylängöllä. Unkarin läpi karautettiin moottoritien vierellä kulkevaa maantietä pitkin. Ennen Kroatian rajaa kyltit tienvarressa varoittivat miinoista. Osijek, Vukovar, Tuzla… Sarajevo – reitin paikkakunnat tulivat tutuiksi uutisista 90 -luvun ensimmäisellä puoliskolla. Pari viimeistä yötä on nukuttu tienvarsimotelleissa nimettömäksi jääneissä kylissä, mutta Sarajevossa täytyy käydä!

 Koko 1900 -luvun historia alkoi ja loppui tässä pienessä suurkaupungissa. Sarajevosta voi ensimmäisenä tulla mieleen piiritys ja kurjuus – mutta pitää muistaa myös Euroopan ensimmäinen kahvila ja toinen sähköraitiovaunu, vuosisatainen suvaitsevaisuus, olympialaiset, Matti Nykaenen ja Marja-Liisa Haemaelaenen. Perjantai-iltana baarit ja kahvilat ovat täynnä, sodan jäljet siivottu pois ja pitää miettiä onko kaikesta jo …vai vasta seitsemäntoista vuotta.

Sarajevon sukupolvet

Tukholman kierros oli menestys, saimme Pakistanin viisumit nopeammin kuin ikinä uskalsimme kuvitella. Aikaa jäi ihmisten tapaamiseen ja laukkujen uudelleen pakkaamiseen – tavarat alkavat vähitellen löytää omat paikkansa.

–  Tusen tack till Taimi, Kalle och hela familjen för allt! –

Nunna ristiretkellä

Kolean Tukholman jälkeen Latvia tuntui helteiseltä. Lämmintä oli parikymmentä astetta, kun lähdimme Riian satamasta Liettuaa kohti. Muutama kilometri ennen Šiauliain kaupunkia kohoaa liettualaisen vastarinnan ja uskonnollisuuden symboli – Ristikukkula. Ensimmäiset ristit paikalle tuotiin jo 1800 -luvulla Venäjän valtaa vastustaneiden muistoksi, mutta nykyisen paikkansa liettualaisten sydämissä se sai neuvostoaikana. Viranomaiset tuhosivat ristit ainakin kolme kertaa, mutta hiljaisena protestina niitä pystytettiin entistä enemmän.

 Nykyään ristien määrää on mahdoton edes arvioida – vanhoja kaatuu ja uusia pystytetään. Kukkulan huipulla niitä on röykkiöittäin. Paikka vaikuttaa jotenkin synkeältä, kuin olisi joutunut Tim Burtonin elokuvaan.

Liettuan Ristikukkula

 Mini-Venäjä

Kaliningradin yössä Roman, Diman ja Olgan kanssa

 Paluumatkaa varten hankimme Venäjän vuosiviisumit antoivat mahdollisuuden pistäytyä Kaliningradissa. Mielenkiintoisin reitti tähän venäläiseen saareen keskellä Euroopan Unionia kulkee Kuurinkynnästä myöten. Kynnäs on 100 kilometriä pitkä niemi, jonka pohjoispää kuuluu Liettualle ja etelä Venäjälle. Maiden yhteinen kansallispuisto on osa UNESCON maailmanperintöä. Kynkäälle pääsee lautalla Klaipedasta, kannattaa pistäytyä, jos liikkuu seudulla.

 Kaliningradissa majoituimme Olgan ja Dimitrin sohvalle. Ensimmäinen Couchsurfing kokemuksemme ei olisi voinut olla parempi! Söimme hyvin, joimme vodkaa neuvostolaisessa kellarikapakassa, opimme venäläistä kulttuuria ja kirosanoja sekä nauroimme Diman koomikon lahjoille. Rajan ylitys Liettuasta Kaliningradiin kesti tunnin ja Kaliningradista Puolaan kaksi …ja bensan hinta: 0,60 €!

 Krakovassa on tähän asti keskitytty varuste ja -henkilökohtaiseen huoltoon. Aurinko alkoi juuri paistaa, vanha kaupunki kutsuu!

Matka polkaistiin käyntiin koleasta ja tihkusateisesta Raahesta. Lämpömittari näytti yhdeksää astetta. Minna kytkettiin Teneren sähköverkkoon heti lähdössä. Infrapunaliivi hoiti tehtävänsä ajoittaisista kontaktikatkoista huolimatta. Turkuun saavuimme neljän pysähdyksen taktiikalla illankähmässä. Pehmeät laukut kaatumaraudoissa pysyivät tukevasti kiinni ja LED -spotteihin voi vain olla tyytyväinen – lisävalot peittävät mustan aukon, joka jäi pitkien valojen kuvion ja pyörän väliin.

Pilvipeite repesi iltapäivällä ja Tenere paistatti päivää Ahlaisten kulttuurimaisemassa.