|
Siitä on jo vuosi, kun lähdimme moottoripyörällä kohti Intiaa, ja kotiinpaluustakin on useampi kuukausi.
Sen kunniaksi kuvia Intiasta osa 1.
Open Gallery
One year ago we started our motorbike journey from Finland to India. Here´s some pictures from the destination.
Tädin onnea
Istun katsastuksesta pompanneen autovanhukseni ratissa ja koetan muistaa. Sillä lailla epätoivoisesti pinnistämällä. Olen lähdössä Raahesta – tavaroideni väliaikaisvarastosta, jota äitini kodiksi myös kutsutaan – takaisin uuteen kotikaupunkiini Ouluun, eikä minulla ole aavistusta, missä kotiavainnippuni sijaitsee. Lompakko ja tärkeimmät käyttövaatteet, kuten kumisaappaat, tuulitakki ja parit virttyneet legginssit löytyivät Temmekseltä Ramin äidin luota reilun kahden viikon “hei eikö mulla ollu joku takkiki” -hohhailun jälkeen. Äiti esittää varovaisen kysymyksen “ookko varma, että sulla ylipäätään on omia avvaimia?” Seuraa raivokas kaasutus pihasta. Siitä olen varma, että haluan olla tiellä taas.
Oulun koti eli Ramin entinen poikamiespoksi tervehtii ummehtuneella hajulla ja remonttikaaoksella. Muistan kättelyssä unohtaneeni tiskiharjan ja pyykinpesuaineen Raaheen. Ankea retkipatja laastipölyisellä lattialla saa selän vingahtamaan pelkästä ajatuksesta, edellisviikon kolme yötä veti oikean jalan lähes kävelykyvyttömään kuntoon. Seisoessani avuttomana keskellä asuntoa Rami soittaa, että työkomennus jatkuu pari päivää yli oletetusta, mikä tarkoittaa remonttiaikataulun venymistä. Oletetusti raivostun. Pakkaan pari puolipuhdasta vaatepartta kassiin ja nostan kytkintä, olkoon vaikkapa Kainuun vuoro. Ei tällaista arkea, ei nyt. Eihän tarvitsisi laskeutua, kotiutua ihan vielä?
Reissu ei hevin halua poistua meistä, eikä me reissusta. Reissun jälkeistä elämää (lue: haahuilua) on kulunut reilu kuukausi, jonka aikana Rami on käynyt työn puolesta Venäjällä ja Ruotsissa jo useaan otteeseen, itse olen yöpynyt tasan kymmenessä eri osoitteessa ympäri maata. Viisi yötä putkeen on ennätys samassa kortteerissa. Ennen reissua oli puhetta mahdollisesta levottomuudesta, jonka kotiinpaluu aiheuttaa, jotakuta tämä voisi alkaa jo huolestuttaa. Niin kauan kuin talous antaa myöten, jatkan ympäri Suomea ripottautuneiden ystävien luona ravaamista ja annan maiseman vaihtumisesta aiheutuvan euforian tunkeutua jäseniin.
Tunkee sinne jäseniin onneksi muutakin, kuten pitelemätöntä rakkautta pieniä tulokkaita kohtaan. Reissun aikana minusta tuli neljättä kertaa kummitäti – ja myös ihan oikea täti. Suurenmoisia onnenkyyneleitä on tyrskynyt silmäkulmista jälleennäkemisten myötä. Oma voimapaikka on säilynyt muuttumattomana meren rannalla, valoisat kesäyöt ja puhdas hanavesi jaksavat ihastuttaa, turvallisuudentunne tuudittaa. Oma kieli ja ujot ihmiset, liikennekulttuuri ja kunnon kahvi, äidin puusauna ja karviaispensas. Onnentunnetta löytyy päivittäin vähäisistä asioista, itsestään selvyyksistä.
Illalla saan kiihkeän viestin, joka laittaa pasmat taas tolaltaan: “Minna! You must come to Laos!” Annan ystävän viestin kaikua päässäni. “Not just yet, dear.” Ei ihan vielä. Mutta seuraavalle reissulle osaan jo pakata.
Avaa galleria – Enter gallery
Taideteokset ovat kestäneet kauemmin kuin rakennukset niiden taustana
Alkukesän koivunlehdet loistivat kirkkaanvihreinä ja kirkkojen kupolit kimalsivat Uralskin ilta-auringossa, mutta aro jatkui puuttomana Euroopan puolellakin. Kazakstanin ja Venäjän raja sijaitsi keskellä ei mitään ja taskun pohjalle jäi käyttämättömiä tengejä. Ajoimme kohti Samaraa ja Frederik renkutti päässä Volgaa.
Samarasta löysimme mukavan hostellin, joka ei hölmön viisumin rekisteröintisäännön takia uskaltanut ottaa meitä asiakkaikseen. Neuvostoliiton perintönä ulkomaalaiset, jotka viettävät Venäjällä yli viikon joutuvat rekisteröimään viisuminsa hotellissa tai poliisilla. Hostelleissa rekisteröinti ei onnistunut.
Samarassa sai olutta suoraan panimon hanasta
Lämpömittari kohosi yli kolmen kympin, mutta Volgan vesi oli edelleen jäätävän kylmää. Janoiset kaupunkilaiset hakivat panimon tehtaanmyymälästä olutta suuriin kanistereihin ja jatkoivat kuivakalakaupan kautta joen rannalle. Me jatkoimme matkaamme ylävirtaan ja Volga leveni Kuibyševin mereksi, jonka vastarantaa ei näkynyt. Eikä ihme – Euroopan suurin patoallas on puolitoista kertaa Saimaan laajuinen!
Kazanista löytyi sohvasurffauspaikka. Isäntämme Ruslan oli päivät töissä ja illat harrastamassa, mutta kertoi meille kotikaupunkinsa kiinnostavimmat paikat ja antoi meille asuntonsa avaimet. Pidimme seuraa lihavalle kissalle ja lähdimme katsomaan Tatarstanin pääkaupunkia. Kazanissa järjestetään tänä kesänä universiadit, opiskelijoiden olympialaiset, joihin odotetaan kymmeniätuhansia kävijöitä. Öljyrahalla rikastunutta kaupunkia remontoitiin ja puunattiin vimmatusti juhlakuntoon.
Kazanin katusoittajat
Seuraava yöpaikka löytyi Linan sohvalta Nižni Novgorodista. Kiireisellä opiskelijatytöllä oli tenttiviikko, ja hän pahoitteli, kun ei voinut esitellä meille kotikaupunkiaan. Me olimme otettuja lyhyellä varoitusajalla saadusta majapaikastakin. Katselimme lastenpäivän meininkiä Kremlissä, ihastelimme kirkkojen värikkäitä kupoleita ja kävimme operetissa, jonka miespääosan esittäjä oli charmantti kuin suomalainen poliitikko. Naislaulaja ja can-can -tanssijattaret olivat onneksi viehkompia.
Uupperaa
Seuraavana iltana vuorossa oli toisenlaiset kekkerit, kun jatkoimme matkaamme Šujaan. Opaskirjan innoittamina pysähdyimme ikoni- ja miniatyyrimaalareistaan tunnettuun Palekhiin. Huoltoasemalla juttelemaan tuli Jura, oikea ”pahapersepaikkeri” prosenttiliiveineen kaikkineen. Hän kertoi itsekin tehneensä pitkiä reissuja muun muassa Turkin kautta Kaukasukselle ja Vladivostokiin – ja kutsui meidät kylään. Majoituimme Grazy Region MC:n tallille ja lähdimme syömään Juran ja hänen veljensä Sergein omistamaan ravintolaan. Muutaman oluen jälkeen veljekset kertoivat omistavansa myös ikonitehtaan, joka toimitti kullattuja ikoniseiniä kirkkoihin ympäri laajan Venäjän maan. Enää ei tarvinnut ihmetellä miesten uusia Harrikoita ja GSA Bemareita. Kovanaamaimago kuuluu asiaan venäläismotoristien piireissä.
Leningradin oblasti
Palekhista ajoimme Jaroslavliin ja sieltä Tšerepovetsiin. Varsinkin ensin mainittu yöpaikka olisi ansainnut enempikin huomiota, mutta koti oli jo liian lähellä. Havumetsät, peltotilkut, joet ja järvet näyttivät tutuilta. Siisteys ja vehreys tekivät vaikutuksen Intian törkyisyyden, karujen vuoristojen ja puuttoman aron jälkeen. Tšerepovetsissä oli aika sanoa hyvästit Nepalista ostetulle eturenkaalle, joka oli kulunut pahasti hampaille. Samalla päätin, että häijysti rahiseva ketju saa luvan kestää Suomeen asti ja lähdimme Tihvinää kohti. Tie Rybinskin tekojärven pohjoispuolella oli odotettua parempaa, joten päätimme ajaa saman tien Pietarin ohi Terijoelle. Vaikka olimme tulossa moottoripyörällä Intiasta, tuntui Pietarin kehän päätön meno pelottavalta.
Vieremällä näytti, että kotiin ei pästä kuivina
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli rajan ylitys. Venäjän tulli hieman ihmetteli Kazakstanissa leimattua tulliselvitystä ja Suomen tulli Carnetia, johon piti saada loppuleimat. Rajalta jatkoimme Parikkalaan, jossa sankariseikkailija Naukkarinen oli laatinut karjalanpaistin ja rypyttänyt itse piirakatkin. Aikamoinen Shangri-La löytyi Kinnarniemen saunamökiltä, kun aamu alkoi valjeta ja kiuas hiljalleen hiipua. Järvi höyrysi ja taivaalta ripsi hiljalleen vettä.
Viimeiset viisisataa kilometriä nautiskelimme Kesä-Suomen tasaisista teistä, hiljaisesta liikenteestä. Kohta oli juhannus, tien päällä oli vierähtänyt kahdeksan ja puoli kuukautta. Kilometrejä oli 23:ssa eri maassa kertynyt yhteensä 28 500.
Hassuja hattuja Samarassa 
Hassuja hattuja Samarassa 
Taideteokset ovat kestäneet kauemmin kuin rakennukset niiden taustana 
Samarassa sai olutta suoraan panimon hanasta 
Kazanin julkisivuja remontoitiin vimmatusti ennen universiadeja 
Kommunistisen puolueen jäsenkirjan kansista ommeltu rotsi Kazanin Neuvostoarjen museossa 
Kazanin katusoittajat 
Neitsyt Marian syntymän kirkko Nizni Novgorodissa 
Mustalaisruhtinatar Nizni Novgorodin opperatalossa 
Valtava määrä perhosia parveili tien varrella 
Leningradin oblasti 
Vieremällä näytti, että kastutaan vielä kerran ennen kotia
Diktaattorin päiväuni
Ruori ja ankkuri kaupungin portissa kertoivat, Aralskin historiasta. Neljäkymmentä vuotta sitten täältä pääsi laivalla 400 kilometrin matkan Uzbekistanin Mojnaqiin, sitten maailman neljänneksi suurin järvi katosi.
Tuuli puhalsi hiekkaa silmiin, kun kiertelimme Aralskin keskustassa etsimässä majapaikkaa. Tunnin harhailun jälkeen oli uskottava, että purkukunnossa ollut Hotelli Aralsk oli kaupungin ainoa. Moottoripyörä saatiin parkkiin naapuritalon aidatulle pihalle. Satamassa seisoi pari betonipukeille nostettua laivaa ja ruosteiset nosturit kurkottelivat kohti 12 kilometrin päässä lainehtivaa Pohjois-Aralia. Kaukaisimmillaan ranta kävi jopa sadan kilometrin päässä, mutta vuonna 2005 Kazakstan rakensi padon, joka erotti kuivuneen järven etelä- ja pohjoisosat toisistaan. Tämä pelasti pohjoisosan, mutta löi viimeisen naulan eteläisen Araljärven arkkuun. Amudarja -joen vesi haihtuu Uzbekistanin puuvillaviljelmillä taivaantuuliin, ennen kuin se ehtii järveen.
Kuivuneen järven pohjalla risteili hiekkaisia polkuja
Aralskin nuoret eivät seudun ankeudesta välittäneet, vaan nauttivat perjantai-illan huumasta ja käskivät tarjoilijamummon kääntää volumenupit nurin ja diskopallon pyörimään. Me lähdimme katsomaan auringonlaskua satamaan, mutta alue oli aidattu, ja kävelimme takapihojen kautta hotellille.
Aamulla nukuimme pitkään ja lähdimme katsomaan laivoja Zhalanashiin. Ongelma oli, että entiseen kalastajakylään ei ollut minkäänlaisia opasteita. Huoltoasemallakaan kukaan ei tuntunut tietävän, mutta eräs tankkaaja lupasi opastaa meidät merelle. Ajoimme hänen perässään hiekkaisen uran alkuun ja totesimme, ettei sitä pystynyt ajamaan kahdestaan. Vein Minnan hotellille, kiertelin entisiä rantoja ja järven pohjan polkuja, ja kun olin jo palaamassa löysin arolle vievän soratien. Suunta oli oikea ja vastaan tuli linja-autokin.
Kuivalle maalle jäänyt kalastusalus
Kuudenkymmenen kilometrin rymistelyn jälkeen olin perillä. Suuret hevos- ja kamelilaumat laidunsivat kylän reunalla, mutta raitti vaikutti autiolta. Muutama vodkan hajuinen ukko neuvoi polun kuivalle maalle jääneen laivan luokse. Otin kuvia ja katsoin kelloa. Oli jo myöhä, ja minun piti soittaa Minnalle, mutta arolla ei ollut kenttää – niin kuin ei ollut ollut kylässäkään. Tenere otti nimismiehenkiharat hyvin vastaan kovemmallakin vauhdilla, mutta sitten montuissa alkoi kuulua inhottavaa räminää. Kiinalainen eturengas oli hieman alkuperästä korkeampi ja nappulat hakkasivat lokasuojaan, joka antoi periksi. Jeesusteippasin halkeamat ja jatkoin matkaa rauhallisemmin. Teippikorjaus kesti Suomeen asti!
Aamulla täytimme tankin piripintaan ja lähdimme Aktöbeä kohti. Matkaa oli taivallettavana yli 620 kilometriä. Aro oli tasaista kuin tyyni merenselkä. Pohdimme aron ja aavikon eroa, kun kasvillisuus kävi aina vain harvemmaksi. Puolentoista tunnin ajon jälkeen tien varressa oli pieni baari, jossa söimme kaalikeittoa ja joimme teetä. Kamelit tulivat pihaan ihmettelemään, kun teimme lähtöä. Yksitoikkoinen maisema muuttui hieman vihreämmäksi ja 400 kilometrin ajon jälkeen löysimme Karabutakista huoltoaseman. Edellisten päivien raivokas tuli oli laantunut, mutta ilma oli kolea. Muutama mustan puhuva kukkula ilmestyi horisonttiin. Ne olivat Khromtaun kromikaivosten jätevuoria. Kaivoskaupungista olisi löytynyt hotellikin, mutta päätimme jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan Aktöbeen.
Jousimies vahtii renkaanvaihtoa
Aktöben ympäristössä suuria siivuja villistä arosta oli kesytetty pelloksi, mutta pian ruohomeri vei taas voiton. Puoli välissä Uralskiin pysähdymme syömään, mutta baarin pihassa eturengas lieputti pahasti. Solmulle jäänyt sisäkumi oli antanut periksi ja ennen ruokaa piti rueta rengashommiin. Varasisärengas oli reikiintynyt tiukassa paketissaan ja aikaa paloi ennen kuin tielle päästiin takaisin. Uralskiin ehdittiin kuitenkin ennen pimeää. Olimme jo Brysselin korkeudella ja luodetta kohti ajettaessa päivä piteni vauhdilla.
Ennen Uralskin keskustaa ylitimme Ural -joen ja palasimme Eurooppaan. Kazakstan on valtavien etäisyyksien maa. Uralskista Zaisaniin, Kiinan rajalle on maanteitä pitkin monta sataa kilometriä pidempi matka kuin Ouluun!
Tuoreimmat