Kolme päivää kovaa ajoa

Kärmeenlumooja Karachin rannalla.

Karachissa vierailin mummullani, vietin syntymäpäiviä ja tutustuin pitkään riviin sukulaisia. Kävimme rannalla, näimme merikilpikonnan poikasia ja käärmeenlumoojan. Tutustuimme kaupunkiin, teimme hankintoja ja pelasimme ilmakiekkoa. Hauskaa oli ja viikko vierähti vauhdikkaasti.

Aamuaurinko sarasti lupaavasti kun jätimme Karachin taaksemme. Ehdimme aamuruuhkan alta pois ja moottoritiellä kilometrejä kertyi mittariin hyvää tahtia. Pakistanin ja Intian rajalla on vain yksi kansainvälinen rajanylityspaikka. Karachista Mumbaihin olisi matkaa vain 1300 kilometriä, mutta ensin täytyy ajaa saman verran ”väärään” suuntaan, ylittää raja Wagah´ssa ja kääntyä takaisin etelään, jolloin matkaa kertyy 3000 kilometriä.

 Parin tunnin ajon jälkeen oli uskottava ettei aamu-usva hälvennyt. Ilma pysyi koleana ja täytyi pysähtyä lisäämään vaatetta. Hyderabadissa aro ja moottoritie jäivät taakse. Nelikaistainen valtatie seuraili Induksen uomaa ja halkoi pikkukaupunkeja. Sokeriruokopelloilla korjattiin satoa ja valtavia ruokokuormia rullasi kuorma-autojen, traktorien ja kamelien vetäminä kohti tehtaita. Tien pinnalla oli kymmenien kilometrien matkalla ilmeisesti sokerimehusta niljakas kalvo. Puolimatkassa Sukkuriin pyörä sitten lipsahti nurin ja liu’uimme tietä pitkin, ennen kuin ehdin edes huomata, että paksua litkua oli tiellä melkein sentin kerros. Onneksi lätäkkö oli niin iso, että vauhti ehti loppua, ennen kuin kitka palasi. Selvisimme yhdellä mustelmalla ja tahmaisilla vaatteilla – edes pyörän sivulla olevat pehmeät sivulaukut eivät kuluneet puhki. Kun saimme pyörän pystyyn seuraava moottoripyöräilijä liukasteli jo nurin. Ihmettelijöitä riitti tienvarressa ja jatkoimme matkaa piennarta pitkin.  

Tauolla sateenjälkeisenä päivänä.

Vesisade kruunasi päivän ja teki ajamisesta piinaavaa, kun ei voinut olla varma olivatko lätäköt vettä vai tuota liukasta mönjää. Ja mitä se ylipäätään oli? Olivatko kaikki ruo’on kuormauspaikat yhtä liukkaita, vai oliko aine vuotanut kuorma-autosta? Se kuitenkin oli varmaa, että Pakistanin maantiet ovat erittäin kuraisia vesisateella. Ja se ettei hotelleja ole tuhkatiheässä. Kuraisina ja väsyneinä saavuimme 470 kilometrin taipaleen jälkeen Sukkuriin. Pyörä saatiin parkkiin majatalon eteiseen ja kylpyhuoneessa suihkuteltiin enimmät puhvelin ja kamelin paskat ajopuvuista. Unta ei tarvinnut kauaa odotella.

 Seuraavan päivän etappi Bahawalpuriin oli sata kilometriä lyhyempi, mutta hitaampi, joten taas täytyi herätä aikaisin. Aurinko lämmitti ja tie oli kuivanut. Osavaltio vaihtui Punjabiksi ja liikenne hurjemmaksi. Pakistanissa on enimmäkseen vasemmanpuoleinen liikenne. Vasemman määritelmä riippuu tietysti siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Etelään vievät kaistat olivat paljon huonommassa kunnossa, joten autoilijat posottelivat surutta vastakarvaan pohjoiseen vievällä ohituskaistalla. Heidän puoleltaan katsottuna sillä vasemmalla…  

Sokeriruokokuormat jonottamassa tehtaalle pääsyä Punjabissa.

Oli perjantai ja sokeriruokokuormat seisoivat kilometrien pituisina letkoina tehtaiden porteilla. Tiellä ei kuitenkaan ollut tuota edellisen päivän niljakkuutta. Kepit kai lopettavat vuotamisen hieman kuivettuaan. Saavuimme Bahawalpuriin hyvissä ajoin ja majoituimme törkeän hintaiseen valtion hostelliin. Levittelimme edelliseltä päivältä märiksi jääneet vaatteet huoneeseen ja olimme lähdössä syömään, kun tiedustelupalvelun mies koputti ovelle. Hän halusi, että muutamme poliisin majataloon muutaman kilometrin päähän. Tavaroiden pakkaaminen ei napannut joten kieltäydyimme kutsusta. Poliisi aikoi kuitenkin järjestää meille saattajat seuraavaksi aamuksi.

 Kolmantena päivänä sattajat olivat hyvissä ajoin odottamassa lava-auton kanssa. Poliisit pitivät reipasta matkavauhtia ja vaihtoivat lennosta viidenkymmenen kilometrin päässä. Multanin jälkeen oli taas uusi saattoauto odottamassa. Täytyi ihmetellä, miksi täällä, maan rauhallisimmalla seudulla järjestettiin näin tehokas operaatio, kun Balochistanissa köröteltiin enimmäkseen mopomiehen kintereillä ja ominamme. Kun matkaa oli tehty reilu 200 kilometriä, täytyi pyytää poliiseja pysähtymään tankkaus-, jaloittelu- ja evästauolle. Sitten taas mentiin. Noin sata kilometriä ennen Lahorea viides partio päästi meidät jatkamaan itsekseen. Neljänsadan neljänkymmenen kilometrin matka oli puhallettu sellaista kyytiä, että ehdimme pesettää pyörän ennen kuin ajoimme Lahoreen ja Regale Internet Inniin.

Maankiertäjien suosikkihostellin ovella vastaan tuli mies moottoripyörähousut jalassa. Saksalainen Daniel oli saapunut Iranista Pakistaniin pari viikkoa meidän jälkeemme ja jumittunut Lahoreen tekniikkamurheiden takia.  Edellisellä viikolla Pakistanin ja Intian joukot järjestivät kovapanosammuntoja Kashmirissa. Molemmilta puolilta kuoli kaksi sotilasta. Mielessä oli, että jos tasapeli ei miellytä osapuolia ja tappamista jatketaan, niin rajakin suljetaan pian. Niinpä jätimme maan vapaamielisimpään ja kiinnostavimpaan kaupunkiin tutustumisen toiseen kertaan ja ajoimme aamulla Aasian Berliinin muuriksikin kutsutulle raja-asemalle Wagaan.

On ne hienoja!

Isolle tielle

Takapihan krikettimatsi Islamabadissa.

Sukkurista pääsimme liikkeelle hyvissä ajoin. Seurasimme mopolla ajavaa saattajaa valtatien risteykseen, jossa hyvästelimme turkkilaiset ja hollantilaiset. He lähtivät pohjoiseen kohti Lahorea ja Intiaa, me etelään kohti Karachia. Nelikaistaisella valtatiellä koimme vauhdin hurmaa, kunnes poliisit pysäyttivät ja alkoivat järjestellä saattajia… Annoimme puhelinnumeron ja seurasimme Suzukin minipakettiautoa. Turhautti, kun saattajat olivat vielä riesana vaikka vaarallisemmilla alueilla heitä ei juuri näkynyt. Kun saattoauto vaihtui mopoon, kiristimme kaasuvaijeria ja jätimme mopomiehet taaksemme. Isoveli valvoi soittamalla noin sata kertaa päivän aikana. Saattajista huolimatta ehdimme Hyderabadiin ennen auringonlaskua ja seuraavana aamuna saimme ajaa rauhassa Karachiin.

Tiilikuorma Rawalpindissä.

Viisumin vonkailua

Intia on ulkoistanut viisumianomusten käsittelyn kuriirifirmalle, jolla on toimistoja useassa Pakistanin kaupungissa. Aioimme anoa Intian viisumia Karachissa, mutta uskoimme, kun meille vakuutettiin, että viisumin saa varmemmin ja paljon nopeammin suoraan lähetystöstä. Joulukin painoi päälle, joten ostin lentoliput Islamabadiin. Myöhemmin selvisi, että lähetystö oli lopettanut viisumianomusten vastaanoton pari viikkoa aikaisemmin ja jouduimme asioimaan pääkaupungissakin kuriiripalvelun kanssa.

Kultakalakauppias Rawalpindissä.

Liput oli kuitenkin ostettu, kone lähti ja me sen mukana. Tenere jäi Karachin aurinkoon lomailemaan ja pääkaupungin koleassa (jouluaatto-)aamussa jätimme viisumihakemukset sisään. Islamabad on Pakistanin Espoo, kaupunki ilman historiaa ja keskustaa. Kansallispuistokin löytyy ihan vierestä. Islamabad rakennettiin kuusikymmentäluvulla pääkaupungiksi ja vanhimmat alueet ovat päässeet jo pahasti rapistumaan. Vietimme joulua syöden, lukien ja vetelehtien. Teimme kävelyretkiä ja pitkästyimme.

Uudenvuoden aattona viisumitoimistosta soitettiin, että voimme noutaa passimme. Passit saatiin, mutta viisumeja ei. Lähetystö vaati viisumianomusten lisäksi kirjeen, jossa selvitimme, miksemme hakeneet viisumeita Suomesta. Hakemuksessa kysyttiin kaikki mahdolliset yhteystiedot, mutta lähetystö ei tietenkään voinut pyytää kirjettä, vaan lähetti passin ja hakemuksen bumerangina takaisin. Uutta vuotta juhlimme apeissa tunnelmissa hotellihuoneessa. Paikallinen tapa ampua rakettien sijasta rynnäkkökiväärillä ilmaan ei houkuttanut ulkoilemaan luotisateeseen.

Suuruudenhullu laivanupotuspeli.

Seuraavana päivänä ajoimme taksilla lähetystölle papereiden kanssa. Halusimme varmuuden, että kaikki tarvittavat paperit ovat mukana, kun lähetämme hakemukset uudestaan. Tympääntyneet virkamiehet vakuuttivat kaiken olevan kunnossa, mutta eivät suostuneet ottamaan papereita käsittelyyn. Palasimme lähtöruutuun ja jätimme paperit uudestaan viisumitoimistoon.

Islamabad on Pakistanin mittakaavassa rauhallinen ja hiljainen. Pääkaupungissa pysähdytään punaisiin liikennevaloihin ja pukeudutaan kauluspaitaan. Siellä missä ruutukaavan loppuu alkaa Rawalpindi, meluisa, värikäs ja likainen vanha intialainen kaupunki, jossa moporiksat hallitsevat katuja, basaarit kuhisevat väkeä, transvestiitit härnäävät miehiä ja kerjäläiset yrittävät saada elantonsa. Polion runtelemat haalaavat itseään käsillä pitkin katuja ja Taliban tappaa rokotuskampanjan työntekijöitä, joita se syyttää lännen kanssa vehkeilystä.

Radanlakaisija Rawalpindin asemalla.

Ostimme kangasta ja teetimme räätälillä Minnalle kameez -mekon ja minulle paidan. Työ maksoi saman verran, kuin iso pizza trendikkäässä kahvilassa. Räätälit tuskin syövät pizzaa. Viisumit valmistuivat lopulta ja kävimme vielä samoilla tulilla kyselemässä Kiinan viisumia, mutta se myönnetään vain kolmeksi kuukaudeksi, kuten Intian viisumikin ja olisi siis vanhentunut ennen kuin sitä olisi päästy käyttämään.

Kahdeksantoista päivän mittaiseksi venyneeltä Islamabadin reissulta palasimme junalla Karachiin. Kahdenkymmenen yhdeksän tunnin matkalla ehdimme katsella Punjabin riisi- ja sokeriruokopeltoja, vesipuhveleita ja puseroihin puettuja vuohia, polttoaineena käytettävien puhvelin sontakakkujen valmistusta ja kuivatusta sekä Sindhin autiomaata. Tapoimme muutamia luteita sanomalehdellä ja aikaa laivanupotuspeliä pelaamalla.

Islamabad taxi from Easy Rider on Vimeo.