Itä-Turkin ihmeitä

Villakauppaa Adiyamanissa

Adiyaman tuntui viikon asustelun jälkeen kotoisalta. Kämppäilimme korjaamon omistajan ja hänen sukulaistensa kodeissa. Meille esiteltiin ihmisiä, söimme maailman parasta kebapia ja kaupungilla tutut kauppiaat morjestelivat. Bussiaseman teesaluunassa kuskit tiesivät että olen Suomesta ja moottoripyörä on rikki ennen kuin olin suutani avannut. Pari heistä oli käynyt Suomessa rekka-autolla. Manasimme miehissä Puolan poliisia.

 Eufrat -joen ylityksen jälkeen tunnelma muuttui itämaisemmaksi, miehillä oli päässään arabihuiveja ja kuorma-autojen puuvillakuormat hipoivat taivasta. Yövyimme Diyarbakirissa ja jatkoimme matkaa aamulla kohti itää. Kaupungilla on synkkä menneisyys ja väkivaltaiset mellakat ovat mahdollisia vielä nykyäänkin. Turkissa ei voi unohtaa, että rajan takana Syyriassa taistellaan kohta kolmatta vuotta. Uutisissa Syyria on esillä jatkuvasti, samoin kuin Kaakkois-Turkissa jo 30 vuotta kestänyt sota Turkin armeijan ja PKK:n välillä.

Sää Van -järvellä oli tuhnuinen

 Itä-Turkin maisema on enimmäkseen kuivaa aroa, väliin silmän kantamattomiin ulottuvaa kivistä pirunpeltoa ja ruskeanharmaita vuoria, jotka sopivassa valossa hohtavat kirkkaan keltaisina tai violetteina. Mutkan takana voi aina odottaa lammas- tai vuohilauma. Alueen helmi on turkoosin värinen, suolainen ja alkalipitoinen Van -järvi. Järvi sijaitsee arolla 1600 metrin korkeudessa, lumihuippuisten vuorten ympäröimänä.  

Vanin kaupungin laitamilla oli suuria parakkikyliä. Ensin mieleen tulivat Syyrian pakolaiset. Sitten muistui Turkin maanjäristys – kauanko siitä oli aikaa? Yli kymmenen vuotta? Keskustan kerrostalot irvistelivät nurkistaan ja tyhjillä tonteille oli tasoitettu talojen jäänteitä. Piti luntata netistä: Vaniin iski raju maanjäristys reilu vuosi sitten! Äkkiä unohtuvat isotkin uutiset.  

Vanin maanjäristyksen tuhojen korjausta

Viimeiset iltakaljat ennen Irania olivat kiven alla. Supermarketeista olutta toki saa Itä-Turkissakin, mutta pubikulttuurista ei voi puhua. Parin ”ei oon” jälkeen löysimme viihtyisän kuppilan. Sisustusvinkkejä oli otettu ranskalaisista lehdistä, viinipulloteline seisoi oven suussa ja tiskillä oli runsas valikoima viskejä. Istuimme alas ja teimme tilauksen – iso olut ja lasi punaviiniä. Tarjoilija ilmoitti, ettei heillä myydä väkijuomia, ja että tyhjät pullot ovat vain koristeina. Olutta löytyi viimein lukittujen ovien takaa hämyisestä kellarista, jossa syyllisen näköiset miehet joivat hiljaisuuden vallitessa. Neljä tarjoilijaa kiersi salia tyhjentäen tuhkakuppeja ja tarjoillen porkkanoita.  

Turkin ja Iranin rajan ylitys pienellä asemalla Kapiköystä Raziin sujui sutjakasti. Autoilijat ja siviilivaatteissaan työskennelleet Turkin viranomaiset viittoivat ajamaan jonon ohi. Iranin puolella passin syynäys kesti parikymmentä minuuttia ja carnetin leimaus saman verran. Tunnissa olimme Iranin puolella.

Kymmenen kilometriä Iranin rajalle

 Kappadokian kauneutta ja katastrofin aineksia

Pehmeä kivi on rapautut ja asukkaat ovat joutuneet hylkäämään kiven sisään kaiverretun kerrostalon. Cavusin, Kappadokia

Kun kerroin Istanbulissa matkasuunnitelmistamme Kappadokiasta kotoisin olevalle myyjälle, tämä varoitteli, että Kappadokia on muuttunut kymmenen vuodessa turistirysäksi. Saavuimme Göremeen lauantaina ja kylä oli tupaten täynnä pitkää viikonloppua viettäviä turkkilaisia. Kohtuuhintaisia majapaikkoja ei löytynyt kiven alta, vaan jouduimme tyytymään maanpäälliseen asumukseen. Göremessä vesi on kaivertanut kalliosta sokeritopan muotoisia kivipaasia, joiden sisään ihmiset ovat kaivertaneet asumuksensa. Sunnuntaina pääsimme muuttamaan kiven sisään.   Vaikka rakentaminen on ollut villiä ja neonvalot vilkkuvat pääkadulla, ei kylä ole ihan Disneylandiksi vielä muuttunut. Ja turistit ovat onneksi laiskoja – he parveilevat ulkomuseossa ja rälläävät mönkijöillä, mutta aivan kylän laidalta alkaa patikkapolkuja, joilla ei ole ruuhkaa ja maisemat ovat päätä huimaavat.  

Pyöräretkelle rakkauden laaksoon ei kannata lähteä Uchisarista. Pyöriä piti kantaa puolet matkasta.

Neljä päivää kävelyä ja polkupyöräilyä, reilut 500 valokuvaa ja iltanuotiotarinat Thaimaasta Hollantiin minipakettiautolla matkaavien Joostin ja Benzin kanssa veivät voimat niin, että 150 kilometrin päässä Göksunissa uni tuli jo viiden jälkeen.  Taurus -vuorilla käytiin 2200 metrissä. Maisemat, talot ja tietyömaa toivat mieleen Albanian, vaikka samanlaista enduroa ei päästy ajamaan. Nemrut vuorella noustiin vielä korkeammalle hurjan jyrkkää mäkeä kummastelemaan parituhatta vuotta vanhoja kivipäitä.

Nemrutin kivipäät

Takaisin tullessa vilkutimme käsiään huitovalle majatalon isännälle ja koululaisille. Sitten Minna huusi, että pysäytä, takapuoli palaa! Olimme karauttaneet kylän läpi tuli perseen alla… Liekit löivät istuimen alta kun yritimme taputella niitä sammuksiin. Saimme keploteltua takalaukun irti ja sammutettua palavat muovinriekaleet takarenkaan päältä, mutta tuli tuntui vievän voiton. Majatalon isäntä ajoi autolla paikalle, hutki liekkejä takillaan ja jatkoi hakemaan vettä, jolla roihu saatiin taltutettua.

Tunnemyrky tulimyrskyn jälkeen

Vaikka kuvittelisi, ettei moottoripyörässä paljon palamista ole, tuli leviää hallitsemattomaksi pelottavan nopeasti! Saimme kyydin majatalolle kaivurin kauhassa. Pitelin palanutta pyörää pystyssä ja vilkutin koululaisille toistamiseen. Kylältä oli sähköt poikki, eikä netti toiminut. Pää tuntui yhtä kiviseltä kuin Nemrut-vuoren patsailla.  Tulipalo saatiin kuitenkin sammumaan ennen kuin mitään korvaamatonta ehti tuhoutua ja Yamahan huolto löytyi vajaan sadan kilometrin päästä Adiyamanista. Pyörä kuljetettiin lauantaina pakettiautolla pajalle, mutta osia päästiin tilaamaan vasta maanantai aamuna. Lähes kaikki löytyi Istanbulista ja korjaamon henkilökunta majoitti meidät kotiinsa! Viikon ajan tutustuimme moottoripyöräkorjaamon arkeen, joimme ämpärillisen teetä, kieltäydyimme toisesta ämpärillisestä. Tunnelma oli melko haikea, kun pyörä oli perjantaina valmis ja matka jatkui.

Takaisin tielle!
Eda, Yunus, Metin, Serhat, Murat and all the friends in Adiyaman:
Çok tesekkür ederim!

Bosporin uimarit

Kuusi- ja seitsemänkymmentä luvun hipit ovat palanneet Sultanahmetin alueelle, ja se näkyy. Ränsistyneistä hostelleista on remontoitu ylellisiä hotelleita, ravintoloissa istutaan pikkutakit päällä ja olut on Suomen hinnoissa. Reppumatkaajat ovat siirtymässä Peran puolelle Beyogluun jossa hinnat ovat maltillisemmat ja yöelämä vilkkaampaa. Sultanahmet on kuitenkin mukava pikkukylä keskellä 15 miljoonan ihmisen kuhisevaa metropolia – ja näkymät kattoterasseilta ovat huikeita. Löysimme sopuhintaisen majapaikan kellarista, jonka ikkunasta saattoi ihastella terassilla istuvien ihmisten jalkoja. Istanbulissa turistilta vedätetään rahaa surutta, mutta aamukävelyllä voi päätyä Bosporin rankakiville syömään nuotiolla grillattua kalaa pelottomien uimareiden kanssa.

Hyvät neuvot ovat aina kalliita ja niitä saimme roppakaupalla, kun vierailimme Turkin vanhimmalla moottoripyöräkerholla. Zeki, kerhon puuhamies, on innostunut matkailusta jo kuusikymmentä luvulla ostaessaan farkkuja Sultanahmetin hipeiltä edelleen myytäviksi. Istanbul bisiklet motosiklet ihtisas klübü on perustettu vuonna 1968 ja sen jäsenet tehneet matkoja Keski-Aasiaa ja Intiaa myöten. Nyt kerho on hermokeskus, jossa itään ja länteen matkaavat motoristit kohtaavat ja jonka kontaktiverkosto kattaa koko maailman.

Anatolian raitilla

Istanbulista olisi järkevintä ottaa lautta Aasian puolelle Yalovaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta ajaa Aasiaan. Sillalla ei ollut ruuhkaa, mutta maksukopilla Aasian puolella odotti yllätys – puomi aukesi vain tieyhtiön kortilla, joka olisi pitänyt ostaa aiemmin. Onneksi puomille ”Är-ykkösellä” ajanut nuorimies osoitti motoristihenkeä lainaamalla omaa korttiaan.   Poistuimme moottoritieltä Sakariyan jälkeen ja oikaisimme vuorten yli kohti Ankaraa. Pienessä Nallihanin kaupungissa, Anatolian ylängön reunalla Istanbulin kuhina tuntui kaukaiselta. Palokunta viritteli turkinlippuja itsenäisyyspäivän kunniaksi ja kaksi poliisipartiota vahti, ettei kukaan aja pääkatua väärään suuntaan. Muita autoja ei juuri näkynyt. Miehet teesaluunassa innostuivat, kun kuulivat, että olemme Suomesta ja soittivat Jyväskylässä opiskelleen Erkanin paikalle tarinoimaan.

Kaksikymmen luvun alussa, kun Mustafa Kemal siirsi pääkaupunkin Ankaraan, kaupungissa oli 20 000 asukasta. Nyt väkeä on yli viisi miljoonaa, joten muslimien Kurban Bayram -juhla oli tyhjentänyt kaupungin kuin juhannus Helsingin. Joukkoliikenne oli juhlan kunniaksi ilmaista, eikä nähtävyyksille ollut ruuhkaa. Ankran nähtävyyksistä omaa luokkaansa on Anitkabir, tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin mausoleumi. Hautamuistomerkissä on nykyaikaan kuulumatonta muinaisen Egyptin mahtavuutta, automuseo ja matkamuistomyymälä – ja se on pakollinen kohde kaikille valtiovieraille. Atatürk on turkkilaisille jotain paljon suurempaa, kuin Mannerheim, Kekkonen ja Rautavaara yhteensä suomalaisille. Hänen kuvansa on tietysti jokaisessa virastossa ja yrityksessä, mutta myös lipuissa talojen parvekkeilla, autojen ikkunoissa ja teinityttöjen t-paidoissa.

Atatürkin mausoleumi